Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Roolipeli  1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Roizil

24.04.2018 19:58
Roizil ei olisi uskonut, että olisi joutunut tähän tilanteeseen. Urokset rupattelivat keskenänsä, kysellen toisiltaan kysymyksiä mikä ei saanut tummanharmaata lohikäärmettä keksimään rohtoa siihen, miten pääsisi sujahtamaan pois heidän keskuudesta. Fritzin läsnäolo oli jo liikaa, nyt vielä Kazran sekä korkeuskaavaaltaan samanmittainen Roizilin kanssa oleva Raziel.
Pistävä mielipide oli napannut kuin pyydys kalan Kazranin huomion, ja katseiden kohdatessa hän odotti uroon reagoivan todella vahvasti suorasanaisuutensa. Ei, Roizil saikin kuultavakseen oudolla aksentilla lausutun kysymyksin. Ei hän aivan tuota odottanut ei. Roizilin toimiva kulma oli kulmalla osoittaen kysyvyyttä, ennen kuin sai jotakin vastatuksi tuolle kummajaiselle, jota ei koskaan ennenkään ole kohdannut ennen kuin nyt.
"En", naaras lausui sävyttömästi. Hän oli sentään rehellinen sanoessaan tuon, pelkäämättä mahdollisia seuraamuksia. Kazran vaikutti Roizilin silmissä aika rauhalliselta kaverilta, mutta hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Kysyipä mitä kysyi, hän saisi suoran ja kaunistelemattoman vastauksen arpien koristamalta leskeltä. "En näkisi sinua tälläisen suuren, aution saaren hallitsijana."
Jaettuaan mietteliäät katseet valkoisen hänen silmässään hoidan uroon kanssa, Roizil kiinnitti huomionsa Fritziin ja Razieliin. Kaksikko keskusteli mukavasti pääosin keskenänsä, vaikka olivatkin juuri vasta tavanneet toisensa. Tummanharmaa lohikäärme ei ymmärtänyt sitä, miten joku voi luonnostaan keskustella noin hyvin tuntemattomien kanssa. Roizilillekin parantajana se on jokapäiväinen ongelma, vielä kun hän oli Nheman armeijan luona töissä. Reniariin muutto oli muutellut pataa, samoin loukkaantumisensa aikamoisessa rähinässä monia vuosia sitten. Täällä ehkä hän saisi tehdä sitä mistä nauttii; pitää muut terveenä ja elossa.
Kaikki näköjään ovat saapuneet tälle autiolle saarelle -- missä Roizil nyt seisoo -- Nhemasta saakka. Hänkin oli Razielin tavoin nähnyt monia laivoja matkan varrella, mutta suurimman osan määränpää oli aivan muualla täältä, jos hän oikein on muistavinaan. Roizil ei itse ruvennut avautumaan tuntemattomille uroille siitä, miten hän tänne oli saapunut. Se oli varmasti päivänselvää jokaiselle heistä, tuskin kukaan lentäen Nhemasta asti olisi meren yli tullut. Jääköön se siis heidän pähkäiltäväksi, naaras tuumahti vain odottaessaan mielenkiinnottomana keskustelun loppuvan edes jonkun heidän toimesta. Hän halusi pois, ja saada tilaisuuden kerrankin nuuskia paikkoja tarkemmin. Kai täällä nyt jotain oli, mikä oli tulemisen arvoista. Ja jos Razielin ja Frirtzin tuumailut olivat totisinta totta kohta tämä paikka olisi tulvillaan kodittomia lohikäärmeitä ilman päämäärää, kuten Roizilkin tällä hetkellä.
Silloin Fritz ilmoitti lähtevänsä, eikä suurempi naaras tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Tuo kummallinen uros oli kuitenkin ensimmäinen, joka hänen luokseen tupsahti. Mutta Roizil huomautti itselleen haluavansa olla yksin itsensä kanssa toistaiseksi, niin ajatus katosi nopeasti pois hänen mielestään. Naaraan ainoa silmä katsoi alas laivastonsiniseen piraattimaiseen lohikäärmeeseen kumartuessaan, ja pian hän oli poissa. Milloinkohan hän kohtaisi toisen uudelleen? Se jäisi nähtäväksi, mutta Roizilia se ei juuri nyt kiinnostanut sen enempää. Kai hän tervehtisi hintelää urosta sitten, jos he törmäisivät toisiinsa kaupungilla vielä, minne ikinä Fritz lähtikään.
Roizil kääntyi takaisin ajatuksiinsa uppoutumisensa jälkeen Kazraniin ja Razieliin, katsoen kaksikkoa vuoro toisensa perään. Hänellä ei tullut mieleen mitään sanottavaa, joten tuppisuuna vaivaantuneena katselikin muualle. Ei hän puheenaiheita etsinyt ei, hän vain yritti keksiä syyn lähteä. Onhan naaraalla kuitenkin käytöstavat hallussa, ettei lähtisi pois kaksikon keskuudesta sanomatta mitään. Roizilin pettymykseksi hän ei löytänyt kuitenkaan mitään, mikä olisi ollut melko järkevä syy hänen lähteä noin vain. Niinpä tietenkin...

Nimi: Fritz

21.04.2018 19:13
Kazranin kysymys kumartamisesta Roizilille huvitutti hieman sininahkaista piraattia. Vanhempi naarasyksilö ei vaikuttanut tyypille, joka haluaisi kumarrella tärkeileviä tyyppejä tuosta noin vain.
"Eipä oikeastaan. Odotin, että täällä olisi lämpimämpää", hän vastasi siipisulkaiselle urokselle katsellen ympärilleen kiinnottomana. Nheman ja tämän uuden paikan ilmastot olivat oikeastaan hyvinkin samanalaisia. Hänen harmikseen. Seuraavana puhevuorossa oli Raziel, joka yllätys yllätys kertoi itsekin olevansa Nhemasta. Kaikki uudessa maassa oleskelevat taisivat olla, eikä se oikeastana edes hämmästyttänyt.
"Hmm taidat olla oikeassa. Harmi, että tänne tuppaa nyt näin paljon turisteja. Olisin halunnut kierrellä paikkaa vielä hetken rauhassa", piikikäs uros naurahti surulliseen sävyyn silmäillen yötaivaan väristä nhemalaista.
"Tiedättekö onkohan tässä lähempänä muitakin kaupunkeja?" Fritz päätti kysäistä yrittäen saada edes jotain tietoa irti tästä tuntemattomasta paikasta. Jos nuokaan vieraat mitään tietäisivät. Mutta majapaikan saaminen jostain hieman syrjemmältä olisi ihan kiva vielä, kun muut eivät ole niitä vieneet. Sinänsä Fritziä ei haittaisi, vaikka hän ei löytäisi itselleen ja miehistölleen yösijaa. Ainakin hän oleskelisi mieluusti pikku kuunarissaan. Ehkä vaihtelu kuitenkin virkistäisi, sillä piraattiuros ei edes muistanut milloin viimeksi olisi viettänyt useamman päivän maan päällä.
Yösijasta puheenollen, hänen pitäisi varmaankin etsiä sitä miehistönsä kanssa sen sijaan, että he erkaantuisivat eri puolille saarta.
"Minun pitääkin varmaan tästä lähteä. Etsimään sitä yöpaikkaa. Kiitos juttutuokiosta ja toivottavasti näämme taas myöhemmin uudelleen", uros kumarsi pienesti kolmikolle räpäyttäen sinisiä silmiään heille ja lähti astelemaan toiselle kujalle toivoen löytävänsä ystävänsä.

Nimi: Arquanox | Nheman keisarikunta

17.04.2018 15:09
Meren tyrskyt olivat laantuneet, kun harmaapuinen alus jysähti jäiseen, lumen peittämään rantaan. Mennessään se halkoi rantatörmältä jäätä ja sai sen rusahtelemaan kovaan ääneen. Miehistön huudot kajahtelivat rantakallioista noiden hilatessa siniset purjeet ylös ja sitoessa ne köysillä paikoilleen. Auringon kullanvalkeat säteet häikäisivät tummanpuhuvan merikapteenin silmiä ja se päätyi siristämään sielunpeilejään kirkkautta vastaan. Ruorista irti laskien Arquanox asteli portaille ja laskeutui kynnet rapsahdellen alemmalle kannelle miehistönsä sekaan, joka vielä kiinnitteli viimeisiä köysiä aloilleen ja huolehti ankkurin pitävyydestä. Jääsydän oli tukevasti aloillaan langettaen varjonsa uuden maan rannoille. Se sai pienen hymynkäyrän kaartumaan amiraalin karkeille suupielille. Merimieshattuaan tyylittömällä eleellä korjaten se katsahti miehistöönsä.
"Olemme saapuneet määränpäähämme, toverit. Hallitsijattaremme Desira II tahtoo nähdä tämän maan vaakunansa alla lähipäivinä", Arquanox raakkui paljon käytetyllä äänellään ja seurasi hetken tarkasti, kun loput sotalaivastosta ankkuroivat laivojaan rannalle. "Tehtävämme on tutkia ja valloittaa. Tapaamme täällä kolmannen päivän aamuna. Älkää myöhästykö."
Ilmoitus oli yksinkertainen ja selkeä - vähän kuten Arquanox itse. Se ei turhia kaunistellut, vaan oli tullut tänne tekemään työnsä, palvelemaan hallitsijatartaan ja etsimään seikkailuja.
Kannelle nostetut laatikot ja tarvikkeet oli tarkoitus nostaa rannalle leiriytymistä varten, mutta Arquanox ei auttanut asian kanssa. Se avasi yhden puulaatikon kannen ja kurottautui nostamaan omaan kyljellaan roikkuvaan nahkalaukkuun muutaman palasen kuivattua lihaa sekä pari lääkekasvia. Sen jälkeen Arquanox laskeutui alas rannalle suuren kaljuunansa kannelta ja asteli aaltojen piiskaaman kallion poikki ylemmäs. Sen jalat jättivät suurikyntisiä jälkiä hangelle, ja kultateräinen, painava miekka kilahteli vasten nahkahihnan solkea kaikessa hiljaisuudessa. Näin rannassa tuuli paljon ja pian miehistön äänet sotkeutuivat kuulumattomiin. Arquanox kuitenkin kääntyi vielä katsemaan hattunsa lierin alta tyylikkäästi ankkuroitua laivastoaan, joka oli käynyt monta merta ja enemmänkin, nähnyt taisteluita ja tuhonnut merirosvoja. Sillä ei ollut mitään syytä tuntea oloaan epävarmaksi.
Punasuomuinen uroslohikäärme nousi Arquanoxin perässä korkealle rantakalliolle katsomaan näkymää. Hetken kaksikko oli hiljaa katsellen vain laivoista poistuvia miehistön jäseniä.
"Tahdon, että jäät osan kanssa vahtimaan laivastoani. Ei ole järkevää jättää näin arvokasta valttikorttia vartioimatta, sillä tällä mantereella voi lymytä ties ketä ja mitä. Pidä huolta Jääsydämestä, Brekta." Arquanox jurahti kuulostaen jopa tunteelliselta puhuessaan laivastaan, vaikka sen sävy ei sellainen ollut. Lähellekään.
Perämies nyökkäsi jäyhästi ja siveli hetken yksiteräisen miekkansa tummaa kahvaa.
"Se on täysin turvassa, herra amiraali. Suojelen sitä paluuseenne saakka. Voitte luottaa minuun." Brekta-nimellä siunattu uros sanahti koruttomasti ja lähti sitten laskeutumaan takaisin laivaston väliaikaiseen satamaan. Arquanox taasen otti suunnakseen sisämaan, minne osa sen miehistöstä suuntasi myös. Nämä eivät olleet täysin tavallisia merimiehiä, vaan kunnolla taistelemaan koulutettuja sotilaita. Keisarikunnan sotilaita, Arquanox ajatteli tyytyväisenä.

Arquanox kulki pitkän matkan jalan. Se oli kietaissut kylmää vastaan mustan viittansa harteilleen ja laskostanut siipensä kyljille suojaamaan purevalta pakkaselta. Amiraali oli oikeastaan tottunut kylmään viimaan, mutta viettäessään aikansa myös Nheman lämpimillä rannoilla ei se osannut odottaa tämän uuden mantereen pohjoisen olevan näinkin kylmä. Meri ei ollut vielä täysin jäässä kuin rannasta, mutta se riitti kertomaan kylmistä pakkasista ja vielä kylmemmistä öistä. Arquanox ei odottanut niitä mitenkään innolla.
Parin tunnin taivalluksen jälkeen se saapui pienelle aukealle vuorten välissä ja päätti kunnollisen näkymän saatuaan nousta siivilleen, jotka se leyhäytti esiin talviviittansa alta ja ponnisti takajaloillaan ilmaan. Sen kyljellä kaksiteräinen kultamiekka painoi enemmän kuin olisi ollut lentoon lähtiessä tarpeen, mutta Arquanox pääsi joka tapauksessa omituisen kevyen näköisesti ylös siivilleen. Sen violetinsiniset siipikalvot iskivät pari kertaa kylmää ilmaa nopeaan tahtiin, että korkeus säilyisi, minkä jälkeen tummanpuhuva amiraali jättäytyi kevyeen liitoon.

Matkanteko oli hidasta, ja Arquanox oli oikeastaan yllättynyt, miten tyhjä tämä manner olikaan. Se olisi kuvitellut, että jotakin elämää olisi jossakin... mutta ei. Pohjoinen oli hiljainen, tuulentuivertama ja roudan raiskaama, eikä kylmänä hehkuva aurinko ollut vielä edes laskemassa. Samainen aurinko kuitenkin antoi Arquanoxille mahdollisuuden nähdä kaksi lentävää hahmoa, toisen paljon käärmemäisemmän ja omituisesti lentävän sekä tummanpuhuvan ja kaavulla itsensä suojanneen, joka lensi hieman ylempänä. Amiraali ei kuitenkaan hukannut aikaa, vaan iski rivakasti siivillään ilmaa ja kohosi aivan tämän valaskalan rinnalle. Se ei varoittanut ilmaantumisestaan mitenkään, vaan pörräsi vain paikalle kuin herhiläinen.
"Päivää, muukalainen", se tervehti käskyjen huutamisen karhentamalla äänellään. "Olet kummallisen kaukana pohjoisessa. Onko hän kenties toverisi - vai saaliisi?"
Arquanox ei kyennyt peittämään pientä halveksuntaansa katsoessaan tämän niiden edellä menevän, kovin kummallisen olennon menoa.
"Minnekäs sitä ollaan matkalla? Et minun miehistöni mukana ainakaan ole tullut..." Arquanox puheli liidellen sitten hieman alemmas ottaakseen tämän kummallisesti siivistään kiinni pitävän hopeasuomun kiinni. Hetken aikaa Arquanox kuvitteli tuon olevan wyvern tai jopa traakki, mutta osoittautuikin, että tämä rääpäle oli lohikäärme siinä missä kaksi muutakin ilmassa samoilevaa.
"Ensin täällä ei näy ristin sielua ja nyt löydän sinut räpiköimästä täältä. Minne matka?" se tiedusteli kuivakkaasti olettaen, että tämä mustavalkea ensin puhuteltu kaveri seuraisi sen perässä hieman alemmas.
"Olette molemmat varsin nuoria kulkemaan yksiksenne. Mistä olette tulleet?" amiraali jatkoi siivillään kylmää ilmaa iskien. Jos sen sarvet eivät olisi menneet tricorn-hatusta läpi, olisi hattu lentänyt viiman mukana kuin syksynlehti.
"Nimeni on Arquanox Bonearis, Jääkynnen vasalli ja Nheman sotalaivaston amiraali." Arquanox sanoi lopulta odottaen totta kai, että kaksikolta alkaisi myös kuulua nimiä.

Nimi: Arabela

03.04.2018 22:17
Arabela kohotti kulmiaan sinisuomun kommentille. Kommentti hänen vanhemmistaan kirpaisi, mutta Arabela ei antanut sen näkyä kasvoiltaan. Sen sijaan hän antoi hienoiselle ärtymykselleen tilaa ja hymähti somasti. "Aivan kuin sinulla olisi varaa puhua. Oletko sattunut katsomaan peiliin vähään aikaan? Merivesi on tainnut sumentanut suomusi, näytät ihan veden alta kömpineeltä." Yhtä lipevältä ainakin.
Arabela katsoi suorastaan huvittuneena uroksen huomatessa Aran olevan itseään pidempi ja voimakkaampi. Pikkumies yritti vetää itseään pystyyn, mutta sai kaulansa vaan näyttämään ihan naurettavan pitkältä. Arabelan huulille nousi virne, miettien jo päässään mitä sanoa toiselle, kun sinisuomu avasi suuren, kuvottavan kitansa ja mainitsi hänen korunsa. Arabelan virne jähmettyi ja oranssit silmät kovettuivat kerta kaikkiaan. Jos oli yksi asia, mitä hän ei antaisi kenenkään haukkua, oli hänen korunsa, ainoa rakas muistonsa sisarestaan. Nopeammin kuin sinisuomu olisi ehtinyt reakoimaan ilman minkäänlaista koulutusta, Arabela iski purppuran salamansa aivan uroon jalkojen väliin, maahan lähelle tämän vatsaa, varmistaen ettei kuitenkaan toiseen osuisi ollenkaan, jollein kitkerää ilmaa laskettaisi. Toinen haisisi kitkalta koko loppuviikon, ellei uskaltaisi mennä pesulle jääkylmään veteen valkean kaupungin reunalla. Lumi toisen vatsan alla suli kokonaan pois, kattoon jäädessä jalamaniskun muotoinen jälki. Arabela oli mainio hallitsemaan elementtiään ja oli iskenyt sen verran heikosti, ettei mitään pahaa olisi voinut edes tapahtua, jos olisi isku toiseen edes osunut.
Arabela naurahti kuin pahoillaan ja hymyili säteilevästi. "Voi pahoitteluni, tuuli puhalsi kutittavasti." Kuin aivastuksen jälkeen Arabela pudisteli päätään, suoristi kaulansa ja katsoi oranssit silmät loimuten suoraan sinisuomun punaisiin silmiin. Kummajainen hän saattoi olla, mutta ei heikko missään tapauksessa ja toinen saisi oppia myös ymmärtämään sen, jos tahtoisi lähteä yhtä jäänsinisenä kun tulikin. Arabela ei myöntäisi ikinä itselleen, että hänellä olisi minkäänlaisia vihanhallinta ongelmia, mutta ei hän nyt ihan kaikkea hyväksyisi. Nyt hän tunsi olonsa jällen, toistaiseksi, oikein rentoutuneeksi, kun päästi vähän ilmoja pihalle. Ei olisi hyvä pitää kaikkea sisällä, aye?
Uros pyöritteli kaulaansi kuin ylväästi, punaisten helyjen kilahdellessa äänekäästi. Kuinka ihmeessä toinen saisi mitään hyödyllistä aikaiseksi, jos kaikki kuulisivat hänen tulon jo kilometrin päästä kivineen. Arabela antoi hieman pahaksuvan katseensa kirtää koruissa hienovaraisesti, ennen kuin kohtasi punaiset silmät suoraan omillaan.
Arabelan sanotessa asiansa uros nyökytteli mukana, mutta siihen tahtiin, että Ara oli melko varma ettei toinen todellakaan kuunnellut mitä hän sanoi, tai ainakaan ei ollut tarkaavaisena. Uros henkäisi suorastaan otettuna kun Arabela toitotti moitteensa tämän mielestä. Kuinka vajaa toinen oikein oli, jos otti Arabelan sanat kohteliaisuuksena? Arabela käytti tilaisuuden hyväkseen, vaikka toinen haukkuikin häntä. "Ole hyvä vain. Älä huoli kuule, en odota suustasi tulevan yhtäkään kaunista sanaa." Arabela kuitenkin kiinnitti huomionsa viimeiseen sanaan ja nosti varovaisesti toisen etujalkansa rinnalleen, pitäen tasapainonsa siivillään, jotka oli nostettu hieman kylkien ylle edelleen valmius asennossa. "Aww, kuinka suloista. Sinullahan todella on minulle jo ihan oma lempinimi. En ajatellutkaan sinun kiinnittävän niin paljon huomiota minuun. Pitäsikö alkaa kutsua sinua Sumusuomuksi, tai ehkäpä Näkövammaiseksi?" Arabela sanoi sievästi. Hän saattoi olla surkea flirttailija, mutta tiesi kyllä miten näytellä nätisti.
Arabela ei voinut uskoa silmiään, kun uros tuhautti hänen kasvoilleen savupilven. Hän siristi tympääntyneenä silmiään ja leyhäytti siipiään rivakasti, että loput pienet savunkiekurat levähtivät takaisin sinisuomua kohti. Toinen tosin haisi jo muutenkin, että savu tuskin auttaisi asiaa. Tuskin savupilvi edes ylettäisi urosta, mutta ele meni varmasti perille. Mutta oikeasti, minkä ikäinen toine oikein oli, jos hän ajatteli savupilven puheltuleiden olevan jotenkin raivostuttavaa. Arabela merkitsevästi kohotti kulmaansa ja tokaisi. "Tuota tehtiin alakoulussa, ei uskoisi että ikäisesi enää yrittäisi jotain noin.. helppoa. Aah, mutta syvimmät pahoitteluni jos et ole päässyt kokemaan koulutusta nuoruudessasi." Arabela näpäytti kuin pahoillaan. Ei yllättäisi toisen käytöstavoilla.
Arabelan esittäydyttyä uros vakuutti, ettei nimi ollut muistamisen arvoinen. Arabela kohotti kulmiaan ja astui kuin uhkaavasti, sulavasti askeleen lähemmä, kynnien raaputtaessa kattoa niin että sen tunsi jalkojen alla suhinan. "Ehkäpä pitäisi sitten vain antaa jonkinlainen muistomerkki, että nimi muistuu, aye?" Ei hän mitään tekisi oikeasti, mutta Arabela tahtoi nähdä miten toinen reakoisi. Hän ei tahtoisi aloittaa heti mitään suurempaan sotkua heti paikalle tullessaan.
"Joorus, hm? Eipä kummoinen nimi tuokaan. Aika tavanomainen, jos totta puhutaan. Ei mitään erityistä." Arabela nyökkäili vakavana. Eipä todella ollut kummoinen nimi.

Nimi: Joorus

03.04.2018 20:48
Joorusta suoraansanotusti nautti siitä, kuinka naaras alkoi kiihtymään hänen sanomisistaan. Se ei saattanut vaikuttaa siltä, mutta uros lähinnä toivoi alkavansa päästä toisen kultaisten suomujen peittämän nahkan sisään ennemmin tai myöhemmin. Lohikäärmeen suupielille kaartui ivallisen leveä virne.
"Älä nyt kiivastu. Et ole varmaan ainoa, joka kotkottaa tai jolla on kaksi ylimääräistä siipeä untuvineen. Oletko varma vanhempiesi olleen aivan ihkaoikeita lohikäärmeitä?", Joorus kääntyi tällä kertaa kohtaamaan naaraan paremmin kuin hetki sitten. Hänen kaulansa oli korkealla, näyttääkseen suurikokoisemmalta hieman korkeampaan naaraaseen verrattuna. Hän ei ollut läheskään yhtä siro kuin muut näkemänsä naaraslohikäärmeet Nhemasta, joten Jooruksen tulisi olla varuillaan jos halusi päästä hengissä täältä katolta poiskin vielä tämän päivän aikana. Hän ei tosin voinut itselleen mitään, että katseensa lasittui taas lohikäärmeen koruihin, jotka hirvittivät häntä mitä enemmän hän niitä katselikin. Kuononsa rypistyi uudelleen ja uroon naamalle kohottui pieni irvistyksen poikanen"Näyttivät myös tehneen nuo korutkin. Aivan kamalat, jos minulta kysytään."
Siroksi syntynyt Joorus ei voinut kuin pyörittää silmiään, kun kokeili tepsisikö jonkinlainen uhkailu häneen. Ja pah, sen kun näkisi. Joorus tuhahti, kuin ei olisi vakuuttunut toisen yrityksistä. Hän ei silti voinut olla virnuilematta lajitoverinsa kustannukselle.
"Jätän välistä tällä kertaa, kiitos kysymästä. En halua apua kummajaiselta", sinisuomuinen lohikäärme heilautti päätään sivulle näyttävästi, korunsa helisten kaulaansa ja hopeanharmaita sarviaan vasten. Tuo kilinä ja kolina oli nautinnollista Jooruksen korviin, että melkein huokaisi savupuuskan ulos sieraimistaan. Kaiken päälle tuntemattoman naaraan kovistelut taustalle, tämähän oli jo lähellä täydellisyyttä. Jos hän saisi toisen vielä suutahtamaan oikein kunnolla niin...
Eihän siinä kauaa mennyt, sukupuolten välisen tasa-arvon moittiminen vei voiton kotiin Jooruksen osalta. Vai veikö? Siro uros katsoi takaisin lähemmäs astuneeseen naaraaseen, heidän katseensa kohtasivat ja se toi omahyväisen hymyn Jooruksen suupielille. Naaras oli kirjaimellisesti räjähtämäisillään Jooruksen silmissä, hänen äänensävynsäkin kertoi erittäin paljon, mitä hänen päässään liikkui parasta aikaa. Joorus oli jopa tyytyväinen itseensä, kuinka oli saanut tuosta ilopiipertäjästä aikaimoisen vastaantaistelevan äkäpussin niin lyhyen ajan sisällä.
Kaikki, mitä naaras hänelle sanoi, kuinka tulisi käyttäytyä meni aivan ohi korvien Jooruksen osalta. Hän nyökytteli pikkuisen, ehkä kananen luulisi hänen kuunnelleen toista. Joorus ei muuttaisi itseään mistään hinnasta, hänhän on täydellinen omana itsenään. Sitähän kaikki varmaan hokevatkin toisilleen, että heidät hyväksytään sellaisenaan kuin he ovat. Kukaan ei ollut täydellinen. Niin varmaan, Joorus on kaikkea muuta kuin sitä; ainutlaatuinen ja ylitse muiden, ja kukaan ei voisi noita arvonimiä viedä häneltä.
Jättäen huomiotta toisen moitit ja viisaat sanat, hän huppasi suoraan kohtaan missä häntä rivien välistä kehuttiin. Joorus henkäisi.
"Kiitos, olen otettu. Mutta ei sinussa mitään kehuttavaa ole, jos sellaista odotit, kananen", Joorus lopulta yritti tunkkaista naaraan kuonolle kunnon tumman savupilven sieraimistaan. Jos hänen jekkunsa olisi tepsinyt, olisi uros vetäytynyt hieman kauemmaksi kaulansa liikkeiden esimerkistä. Jooruksella tosiaan ei ollut muuta elämää korujen tekemisen sijasta kuin ärsyttäminen, vaikkei sitä itselleen myöntänytkään. Varsinkin hieman herkkanahkaisia naaraslohikäärmeitä, kuten juuri itsensä esittäytynyt Arabela oli ainoaa laatuaan.
"Arabela? Ei kovin muistettavan veroinen nimi", Joorus korotti kulmiaan, kunnes itsekin päätti esittäytyä toiselle sulkien hetkeksi silmänsä. "Olen Joorus, todella mukavaa tutustua sinuun."

Nimi: Arabela

03.04.2018 19:45
Rupesiko toinen oikeasti heti loukkaamaan häntä? Uroon punaiset silmät katsoivat hänet läpi ja suorastaan kohdistuivat hänen sulkasiipiinsä. Arabela veti päätään taaksepäin kuin loukkaantuneena ja räpytteli silmiään ihmeissään, ennen kuin naurahti. "Anteeksi, mutta montako siipeä kanalla oikein sinusta on? Pitäisikö sinun ehkä käydä tarkastuttamassa näkösi? Voin varmasti näyttää sinulle tietä jos et itse sitä näe." Arabela onnistui olla tiuskaisematta, vaan sai sanat kuulostamaan enemmänkin itsevarmoilta, ja hän jopa kohteliaasti tarjoutui näyttämään tietä!
Arabela huomasi kuinka sinisuomu kiinnitti huomionsa hänen koruihinsa ja vielä nyrpisti kuonoaan suurin elein. Aran niska jännittyi vaistomaisesti. Korut olivat hänen siskonsa tekemia ja jos toinen kehtaisikaan sanoa niistä yhtäkään väärää sanaa, niin toinen saisi kuulla kunniansa. Eihän sinisuomukaan mikään komistus ollut! Toisella ei olisi mitään oikeutta alkaa arvostella häntä, mutta onneksi toinen pysyi vaiti. Sen sijaan uros kiinnitti huomionsa hänen erehdykseensä laskeutua katolle. Arabela kohotti kulmiaan ja kohotti leukaansa. Hän oli toista lohikäärmettä jopa hieman suurempi ja lihaksikaampi, mikä oli hienoinen yllätys. Toinen oli melkein yhtä siro kuin hänkin, joten Arabelalla ei ollut kovinkaan suurta syytä pelätä toista. Hän luotti omiin kykyihinsä ja sanoi siksi rauhallisen varmasti. "No ehkäpä minä tulinkin vain ohjaamaan sinut pois täältä. Haluatko että tuuppaisen avustukseksi?"
Sinisuomu suoraan haukkui naaraita silmiäkään räpäyttämättä. Arabela tuhahti niin että ilma särähti sähköisesti. Hän siristi oransseja silmiään ja todella tuumi, mitä toisesta ajatella. Hän ei pitänyt siitä että häntä pilkattiin päin naamaa, mutta ei antanut ärsytyksensä näkyä liialti. Kultaiset suomut auringonvaloa taittaen Arabela kohotteli hieman siipiään ja astui askeleen varovaisesti lähemmäs. Hän tahtoi antaa toiselle vaikutuksen, että ei perääntyisi vain siksi että toisella tuntui sanat liusuvan hyvin kielen päältä. "Kuulehan sinisuomu, ehkäpä sinä ja helysi voisitte hieman ryhdistäytyä ja ajatella ennen kuin avaat suusi. Ei kannata tuomita ihan vain ensivaikutelman perustella." Vaikka eihän naaras itsekään varmastikaan vaikuttanut enää kovinkaan ystävälliseltä. Mutta hän ei antaisi sinisuomun pilkata häntä päin naamaa ilman että puolustautuisi. Arabela kohotti kulmaansa ja katsoi toisen hitaasti päästä varpaisiin. "Vaikka taitaa olla niin että sinulle ulkokuori onkin rikkaampi kuin sisäpuoli."
Arabela ryhdistäytyi ja katsoi suoraan uroon punaisiin silmiin. "Mutta koska sinulta kohteliasuuksia ei tunnu kaikuvan, esittelen itseni ensin. Olen Arabela ja oletan että muistat sen." Varsin ystävällinen hymy huulillaan Arabela kysyi. "Ja mikähän teidän nimenne mahtaisi olla?"

Nimi: Joorus

03.04.2018 15:45
Urosta alkoi lähestulkoon pitkästyttämään kuinka hiljaista ja aavemaisen autiomaista kaupungissa oli, jos mukaan ei laskettu silmällä pitämäänsä ryhmää kookkaita lohikäärmeitä yhtä lukuunottamatta. Joorus ei kuullut, mistä he mahtoivat keskustella keskenään, mutta ei häntä juurikaan kiinnostanutkaan. Hän oli aikeissaan tekevänsä lähtöä ilmateitä hyväksikäyttäen, mutta jokin sai hänet jäämään. Se oli lähettyviltään kantautuva ääni, aivan kuin joku lentelisi. Joorus aluksi kuvitteli, että joku rähnäinen lajitoverinsa kävisi lyhyellä läpikulkumatkalla hänen ohitseen. Niitä ei tuntunut voivan upouudella saarella välttää. Hän oli kuitenkin pahasti väärässä ohikulkumatkasta, minkä tuplaantuneet siipien räpytykset antoivat tulkitsemisen varaan.
Jooruksen punertavien silmien huomio häiriintyi kaukana oleskelevasta nelikosta sivummas, jolloin ehti todistamaan kuinka kultasuomuinen lohikäärme laskeutui pienen välimatkan päähän hänestä. Katto jysähti sen verran uroon alta, joutuvansa parantamaan huomattavasti asentoaan pysyäkseen pystyssä liukkaalla pinnalla. Hänellä ei mennyt sekunttia pidempään luoda ennakkoluuloisia mielikuvia kovaan ääneen hymähtäneestä lohikäärmestä, jonka kynnet äänekkäästi pitelivät häntä katon liukkaalla pinnalla Jooruksen kanssa, aivan kuin hän olisi kerjännyt uroon kallista huomiota itseensä. Kultasuomuinen naaraslohikäärme neljällä siivellä, jota Joorus ei ollut enemmin nähnytkään. Mitä väliä sillä oli, naaraalta kuulostava lohikäärmehän muistutti ihan...
"Mikä kana sinä luulet olevasi? Eksyitkö parvestasi? Valitan, en ole nähnyt", Joorus kohotti kulmiaan tuomitsevasti, antaen katseensa kerätä pieniä yksityiskohtia toisen ulkonäöstä. Koruthan Jooruksen huomion vievät heti ensimmäisten joukoissa, ja ilmaisi mielipiteensä selkeästi nyrpistelemällä kuononvarttaan. Hän haluaisi sanoa pari valittua sanaa sille, joka on nuo tehnyt. Jos se olisi naaras itse, niin tämähä koituisi nuorukaiselle helpoksi nakiksi. Sentään Jooruksen korut olivat rakkaudella tehtyjä, vaikka hän itse sanookin.
"Voi ei, niinhän sinäkin juuri nyt teet, ellet satu sokea tai muuten vain vajaamielinen olemaan", Joorus hymyili omahyväisesti silmäilessään lajitoveriaan. Hän vaikutti päällepäin hyvin rauhaatavoittelevalta, mutta saa nähdä mitä piirteitä Joorus voisi tuoda hänestä esiin. Olisikohan hän sellainen, mitä ei päältä päin näytä uroolle? "No, en ihmettelekään. Te naaraat olette tuollaisia."

Nimi: Arabela

02.04.2018 12:14
Arabela ei kuitenkaan kadulla ehtinytkään aivan kojujen luokse, kun hänen ylitseen viillähti varjo. Salamannopeasti hän kiinnitti huomionsa taivasta kohti ja melkein sokaistui auringon hohtaessa kirkaasti taivaalla. Silmiään siristäen Arabela irvisti ja veti ylimmän vasemman siipensä silmiensä suojaksi. Vaaleansininen hahmo liisi aivan hänen ylitseen, hidastaen koko ajan vauhtiaan. Arabela räpytteli ihmeissään silmiään ja seurasi katseellaan, kun toinen, ilmeisemmin lohikäärme,laskeutui läheiselle talon katolle. Mitä tämä oli, jokin kattokyyriäninen? Eikö toinen voinut olla tarpeeksi sivistynyt että laskeutui edes kadulle, eikä toisten henkilöiden katoille? Tosin eihän Arabelalla varmaankaan niinkään varaa olisi sanoa mitään, sillä hänhän oli usein loikkinyt ja hyppinyt vartijoita karkuun ryöstöretkillään piraattiveljiensä kanssa.
Arabela pudisteli itseään ja liikahteli jaloillaan. Pitäisiköhän hänen mennä selvittämään, jos jotain mielenkiintoista olisi meneillään? kylmä kihelmöi jo jalkapohjissa kylmän ansiosta, vaikka Arabelan säärystimet suojasivatkin hieman kinoksilta. Pudistellen itseään Arabela jännittyi ja loikkasi ilmaan, ponnistaen neljällä sulkasiivillään korkeammalle ilmaan. Hän kiepahti ilmassa ympäri ja katsoi sinne minne sinisuomuinen oli laskeutunut. Hän sai nyt paljon selkeämmän näkymän lohikäärmeeseen kuin aikasemmin aurinkoa vasten. Vaaleansinisiä suomuja vasten oli monia punaisen sävyisiä koruja ja raitoja. Siipien kalvot olivat myös punaiset. Ei ollut kovinkaan vaikeaa arvella, mikä mahtoi olla uroon lempiväri.
Kultaiset suomut auringossa hohtaen Arabela pyrki laskeutumaan uroon takaa, jotta toinen ei näkisi häntä. Näin kirkaassa valossa oli vaikeaa liikkua huomaamattomasti. Mutta silloin Arabela huomasikin että lohikäärmeen huomio oli jossakin vähän heitä kauempana. Arabelan uteliaisuus heräsi, mutta hän tukahdutti sen hetkeksi. Katto oli lumen peitossa ja liukas, joten olisi ihan turhaa yrittää laskeutua hiljaisesti. Arabela hymähtin niin että toinenkin varmaan kuuli, ellei sitten ollut tämän huomio todella ollut jossakin muussa asiassa. Arabela laskeutui vahvat siivet leyhytellen katolle ja osasi varautua liukkaseen pintaan, joka hänet otti vastaan.
Painaen kyntensä kattoon Arabela suoristautui rinta röhöllä, korut kaulassaan valossa tuikkien. Jos toinen ei nyt vielä huomannut häntä niin ihme oli. Arabela katsoi sinisen uroon läpi, ettei tällä ollut mitään ikäviä yllätyksiä yllään, ennen kuin tervehti. "Tervehdys sinisuomu." Kulmaansa kohottaen Arabela syytti virneen kera. "Eikö sinulle ole koskaan opetettu, että on rumaa laskeutua toisten katolle ilma lupaa?" Ihan niin kuin hänellä olisi mitään oikeutta sanoa, mutta toisen ei tarvinnut tietää sitä. Tyylikäästi pukeutunut sinisuomu näytti jo ulkonäöstään päätellen hyvin itsetietoiselta, joten Arabela päätti toistaiseksi pitää puheensa ystävällisissä väreissä. Ei olisi mitään ideaa alkaa rähisemään heti tavatessa, aye?

Nimi: Joorus

18.03.2018 21:20
Maailma nuorukaisen silmissä avartui uudelleen. Unesta sakeutuneet punertavat silmänsä joutuivat kokemaan muutaman ylimääräisen räpäytyksen, ennen kuin palasivat takaisin ennalleen ja normaaliin tilaansa. Nuori lohikäärme ei kuitenkaan jaksanut nostaa vielä käärmemäistä päätään, kunnes jokin tönäisi häntä kovakouraisesti lapaan, saaden toisen älähtämään karheasti. Hänen ei tarvinnut arvailla kauaa, kuka se mahtoi olla. Laivassa hänen kanssaan ei nimittäin niin moni ollutkaan.
"Herää jo, pentu. Olemme perillä", möreä mutina kantautui hänen olemattomiin korviinsa, saaden Jooruksen kurottamaan pitkää kaulaansa ylemmäs, kohdatakseen ‘haastajansa’. Kukapa häntä huvin vuoksi tökkäilisi? Sehän ei voinut olla kukaan muukaan kuin laivan kapteeni itse, yhtä ärtyneen näköisenä kuin matkan alkaessakin Jooruksen nähdessään. Hänen päälakeensa sillä hetkellä melkein muodostui lause 'Enkai joudu rahan edestä kuskaamaan tuotakin meren halki?', mutta kun kyseessä on Joorus niin hän tulee varmasti pettymään myöhemmin suostuttuaan.
Aivan, hän oli nukahtanut laivan kannelle syötyään lupaa kysymättä kapteenin vaivalla pyydystämät tonnikalat sun muut merenelävät. Ei nimittäin ollut muuta tarjolla tai ketään ketä käskyttää, joten Joorus palveli itse itseään. Ja se oli todella harvinaista, mutta Joorus oli tottunut siihen siitä lähtien, kun hänet epäreilusti potkittiin ulos keisarisuvusta ja joutunut elämään omillaan. Ja ei ne epätuoreet kalat sun muut kuolleet olennot niin maukkaita muutenkaan olleet, Joorus myönsi silloinkin kun hänet uhattiin heittää yli laidan siivet sidottuina. Varma hukkumakuolema oli lähellä, mutta hyvällä tuurilla siunattuna lohikäärmeenä näin ei kuitenkaan tapahtunut. Hänet pikemminkin käskettiin olemaan hiljaa koko matkan ja olla tekemättä tuota toisten, ellei haluaisi oikeasti tukehtua veteen. Siitä sai oikeastaan hyvät naurut, mutta ettei Joorus olisi käynyt uudestaan kuoleman rajamailla, hän teki kuin ikiäkäinen kuskaajansa pyysi. Jos Joorus hukkuisi hänen kyydissään, kapteeni ei saisi rahojaan ja olisi todennäköisesti tuhlannut puolet elämästään matkanneena tänne asti ruumista viemään.
Jooruksen ei kuitenkaan tarvinnut enää pitkään katsella kapteenin rumaa leveää naamaa. He olivat saapunet Reniariin -- saarelle, jossa Jooruksen maine pääsisi tekemään uuden nousun. Sehän oli nuorukaisen syy lähteä matkaan alunperinkin. Se oli ehkä ainoa hyvä asia tässä, yhden toisenkin asian lisäksi; Jooruksen matka oli ilmainen ja tuhlaamaton rahan suhteen.
"Älä sinä minua pennuttele, iki-iloinen kapteenini”, Joorus vastasi lähes samalla mitalla takaisin venytellessään raajojaan nousemisen yhteydessä. Hänen kuonolleen oli kaartunut ivallinen hymy, joka vaikutti saavan kapteeninkin matalan kuononvarren rypistymään kasaksi. Venyttellessään hän jatkoi lempipuuhaansa:
"Ai, et näytä tästäkään kuvakulmasta miltään. Hymyilisit enemmän, niin näyttäisit ehkä jopa nätimmältä kuin minä." Valetta, kukaan ei voisi missäkään ulottuvuudessa olla sirompi, nätimpi tai komeampi kuin Joorus.
"Kuono umpeen ja maksa. Ja painu tiehesi, ei sinua jaksanut katsoa edes Desira II:kaan", kapteeni mutisi, käpälänsä kurottuneena nuorukaista kohti kuin pyytäen häntä vain taikomaan rahapussinsa siihen kaikesta vaivasta, mitä hän oli Jooruksen eteen nähnyt. Se vaiva oli siis saada laiva liikkelle ylipäätään Jooruksen noustua kyytiin. Käytti myös keisarinna taktiikkaa häneen, aivan kuin se loukkaisi Joorusta henkisellä tasolla tai jotain vastaavaa. Joorus hörähti.
"Ei nähtävästi sinuakaan, jättäessään kaltaisesi kalaliskot maan kolkkaan muhimaan huonoissa rahoissa"
Kapteeni ei tosissakaan tykännyt hänestä, tunkkaistessaan sieraimistaan lämpöisen savupilven nuorukaisen silmille, jotka umpeutuivat ainoaksi suojakseen. Ainakin hän oli rauhallisemmalla tuulella kuin viime kerralla; silloin hän suorastaan paloi kuin helvetin liekit. "Ne rahat tänne, nyt. Tuo ei edes käy järkeen"
"Ne rahat tänne, nyt", nuorukainen kimitti, toistaen täsmälleen mitä uusi ystävänsä oli sanonut, jos sellaiseksi häntä voisi edes kutsua; ystävät ei tunkkaile toisten käärmemäisille naamoille savupilviä toistamiseen. Uros nappasi hopeanharmailla kynsillään pienikokoisen mutta helisevän kangaspussin, korottaen sitä näyttävästi. Hän muistutti kirjaimellisesti poikasta, joka oli juuri löytänyt jotain elämäänsä mullistavaa kotoansa. Joorus vain näytti vakavoituneelta kiusoittelevasta virneestä huolimatta. “Ja vaikka ei kävisikään, niin tiedän ainakin paremmin Nhemasta ja sen hallituksesta kuin sinä.”
Tuon jälkeen näytti vaikuttavan siltä, ettei kapteeni ollut edes kuulevin korvin läsnä. Hänen pienien silmiensä katse oli lukittautunut roikkuvaan kangaspussii, jossa oletti olevan ansaitsemansa rahat. Jos Joorukselta kysyttäisiin, niin toveri ei olisi ansainnut niitä alkujaan. Joku nhemalainen tosiaan maksaa tälle lohikäärmeen kappaleelle palkkaa satamakaupungissa, missä työskentelee. Uskomatonta. Oli miten oli, kapteenia hymyilytti omahyväisesti, mikä oli uusi näky nuorelle lohikäärmelle kuten Joorukselle. Hän tosiaan janoi “rahojaan” noin paljon itselleen? Niin, ei ollut mitään rahaa, mutta ei kapteeni sitä tiennyt.
Joorus laski ripeästi pussillisen kiliseviä pikkukiviä ja muuta rihkamaa lajitoverin leveälle käpälälle. He jakoivat lyhyen hetken katseita, joka keskeytyi Jooruksen omahyväiseen hymyyn, kuin kopioituna versiota vanhemman uroon leveältä naamalta. Nätimpi versio ainakin, voisipa hän katsoa itseään merenpinnan heijastuksesta. Laivan kansi oli tosin aivan liian korkealla siihen hommaan.
“Pidä hyvänäsi, toveri. Näillä rahoilla saisit värvättyä itsellesi puolisonkin. Tai uuden laivan, miten vain”, nuorukainen matki toista, teeskentelevän tuttavallisesti puuskauttaen savut uroon tummanruskean paksun nahan peittämälle naamalle. Hän levitti venyttelemänsä siipensä valmiiksi, ja ennen kuin toinen yksilö hoksaisi hidasjärkisenä hän loikkasi alas kannen reunamalta. Ilma otti hänen punertavat siipipoimut vastaan, nostattaen kevyen nuorukaisen ilmoille. Hän ei muista koska viimeksi oli lentänyt kunnolla. Etäisyys hänen ja saaren väliltä ei ollut paljon, mutta hän saa siitä hyvää harjoitetta. Hän voisi jopa sanoa, että lentäminen oli hupaisampaa kuin käveleminen nelin raajoin maankamaralla.
“Hei! HEI! Mitä helvettiä?!”, nuo tunteella lausutut yksittäiset sanat kantautuivat ongelmitta Jooruksen ja laivan välille muodostuneelle etäisyydelle saakka. No, hän viimein huomasi. Ei siinä mennyt kuin muutama minuutti tai vähemmänkin. Joorusta pakostakin virnistytti, eikä häntä huolestuttanut se lähtisikö tuo kömpelys hänen peräänsä. Auttoi vain kuvitella, millainen ilme toisen naamalle oli muodostunut huutelunsa perusteella.

Ja mitä lähemmäs Joorus jonkinlaista asutusta lähestyi, hän oli enemmän ajatuksen kannalla pysyvänsä vilpoisen ilman saartamana. Lunta, kaikkialla. Se todennäköisesti jäädyttäisi hänet! Eikä Joorus sitä halunnut, joten hän pani kaiken merkille mitä silmillään näki yläilmoista käsin.
Korkeita, vaaleita ja marmosia taloja, rakennuksia. Ja oikein linnakin? Aivan kuin satukirjasta repäisty kuva, jota Joorus olisi pienenpänä lukenut sukulaisten kesken ringissä. Mutta jos totta puhutaan, kaikki vain näytti liian samalta keskenään ja se pisti punaisiin silmiin liikaa. Kuka tämän ikinä oli koonnutkaan, Joorus haluaisi vaihtaa pari valittua sanaa kyseisen lohikäärmeen, wyvernin tai iljettävän traakin kanssa.
Harmikseen, ja jopa pettymykseksi hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, joka olisi olemuksellaan vaikuttanut alkuperäiskansalaiselta. Kaduilla ei näkynyt ketään rahnaista ja köyhää, ei mitään -- pelkkää lumen kimaltelevaa pintaa. Joorus huokaisi niin, että puuskautti vahingossa pienen liekin tumman savun saattelemana, jonka lävitse väistämättä joutui lentämään. Hänen todella piti opetella hallitsemaan tulen elementtiään, mikä oli hänelle siunattu. Joorusta ei kyllä kiinnostanut moinen turhuus, pikemminkin keskittyi valitsemalle katolleen laskeutumiseen. Onnistuihan se sujuvammin kuin luuli, vaikka taso kaltevuituikin maata kohti. Hänen kyntensä käpälien kanssa yhteistyössä syrjäyttivät lumet tiehensä, ripottellen niitä alas. Tasapainon varmistamiseksi ja näyttävän olemuksen osoittamiseksi, Joorus levitti suuret siipensä kunnes pysyi täysin aloillaan. Hänen oli pakko myöntää itselleen, että katon pinta oli todella liukas. Tässä hän ei kauan pysyisi kasassa, mutta ei hän halunnut maata koskettaa. Katolla ollut lumi riitti hänelle tarpeeksi.
Jooruksen punertavat silmät tarkkailivat ympäristöä, näky oli nyt vain yksityiskohtaisempi ja hän kykeni erottamaan muitakin kuin identtisiä rakennuksia. Kojuja ja muita sellaisia. Rojuakin, sekä selviä hahmoja, joita helyjen täyttämä Joorus ei tunnistanut nähneensä koskaan. Ne kuitenkin olivat lohikäärmeitä kaikki, luultavasti saapuneet laivoilla jotka oltiin jätetty omilleen merenrantaan Jooruksen näyn ohi kulkiessa. Jooruksen katse oli kiinnostuneisuudesta kiinnittynyt neljään väriä vaihtaviin hahmoihin, kehon rakenne vaihdellen ulkonäönkin lisäksi. Yksi töyhtöhyyppä, yksi kalamainen, yksi kuin taivaalta yöaikaan pudonnut linnunraato ja viimeinen oli kuin kävelevä kivenlohkare, josta oli hankala päätellä oliko kyseessä naara vai uros. Joorusta sekään ei voinut kiinnostaa moittiessaan nelikon ulkonäköään vielä päänsä sisäisissä sopukoissa. Hänellä oli parempaa tekemistä kuin kuuloetäisyyden ulkopuolelta yrittää kuunnella, millaista keskustelua nuo kummajaiset harrastivat keskenään. Mutta hänellä oli myös tylsää...Hmm….

Nimi: Raziel

18.03.2018 19:33
Vai ei ruhtinaan paikka kiinnostanut Kazrania. Raziel äännähti mietteliäästi. Toinen kertoi hänelle, että olihan heidän joku johtaja saatava, sillä yhteiskuntaa tästä ei tulisi. Raziel siristi silmiään ja seurasi Kazrania palatsin etupihalle. "Mmm, aivan. Mutta ketä vain ei kannataksi ruhtinaaksi päästää." Raziel tarkensi vielä asian loppuun, ennenkun pudotti aiheen. Raziel miettei, olisko Kazran juuri tarjonnut hänelle ruhtinaan paikkaa. Olisiko se todella noin helppoa? Kävellä vain sisään ja esitellä itseänsä seuraavana ruhtinaana?
Kazranin esitellessä kristalliaan Raziel ei valitettavasti osannut sanoa siitä mitään. Kazran ei vaikuttanut erityisen yllättyneeltä, vaikka ehkä hieman pettyneeltä. Raziel huvittui niin suuresti toisen kutsuessa häntä pojaksi. Hänen kommenttiisä vastaten Kazran myönsi, että tunsi olonsa vanhaksi. Raziel ei tiennyt oikein, tarkoittiko toinen sitä hyvällä vai pahalla. Raziel kuitenkin antoi toiselle pirteän hymyn ja tokaisi. "Jos niin sanot. Näytät ainakin oikein hyvältä, että älä siitä huoli." Hän hyväntuulisesti huikkasi. Razielin teki mieli iskeä silmää lauseensa lopuksi, mutta ei viitsinyt. He eivät kuitenkaan olleet vielä niin läheisiä. Mutta jos sai toisesta edes hymyn esille, oli Raziel tyytyväinen. Kazranin jatkuva mietiskely sai Razielin miettimään, että kuinkahan toinen ennen muistinmenetystään piti hauskaa. Olisiko Kazran ollut lukutoukka vai enemmän ulkoilijoita?
Kazran uteli magiasta. Raziel ei saanut edes sanottua asiaansa loppuun, kun Kazran keskeytti hänet. Toinen vakuutti, että oli samaa mieltä asiasta hänen kanssaan. Kazran uskoi täydellisesti magian olemassaoloon, ei epäilystäkään. Raziel ei voinut kun tuntea olkiensa renoutuvan ja hengitti syvään helpottuneena, pienen valkean savupilven noustessa hänen kuonostaan. Olo keveni, kun tiesi että toinen ei ajatellut häntä umpiniskaiseksi tai typerän taikauskoiseksi.
Kazran kyseli huolestuneen kuuloisena siitä, että oliko Nhema sitten suurikin paikka. Raziel vilkaisi vaaleaa toveriaan ja tutkiskeli tätä siniset silmät hohtaen. "Nhema on suuri keisarikunta. Asukkaita on vaikka millä mitalla, mutta he eivät kaikki ole uskollisia. Kuten kaikkialla, Nhemassa on omat roistojoukkonsa ja piraatit, jotka eivät seuraa keisaria." Raziel kertoi. Hän oli ollut itse Nheman pääkaupungissa töissä, aivan keisarien alaisena. Hän oli hoitanut heidän haavansa ja parantanut sairautensa. Mutta tällä hetkellä Raziel ei voinut kuvitella vastenmielisempää väkeä. He käyttivät alaisiaan vain hyväkseen. Razielin mielestä keisarit eivät oikeasti välittäneet alaisistaan.
Kazran huomasi hänen mielipiteensä Nhemalaisista. Raziel hymähti myöntävästi, valkean savupilven kohotessa sieraimista. Hän pisti merkille, kuinka Kazran levitteli siipiään. "En, enpä oikeastaan. Henkilökohtaista, aivan." Raziel ei tiennyt uteliko Kazran syytä, mutta päätti jatkaa yksinkertaisesti. Hän vilkaisi Kazraniin silmäkulmastaan, aavistuksen hymy huulillaan. "Ehkäpä puhumme siitä vielä, niin kerron tarkemmin. Mutta vaikka minulla onkin hieman tikkuja ristissä keisarin alaisten kanssa, eivät kaikki Nhemalaiset ole välttämättä pahoja." Raziel yritti ajatella näin aina kun puhui uuden Nhemalaisen kanssa. Koskaan ei voinut tietää, olivatko he todella keisarien alaisia vai eivät.
Kazran jatkoi vielä magia aiheesta. Raziel luuli, että he kävivät tämän jo läpi. Valkealla uroolla oli kuitenkin vielä lisättävää, jonka Raziel kuunteli pää hieman kallellaan. Kazran kuulosti jotenkin erillaiselta puhuessaan magiasta. Se sai väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Razielin ei ollut tarkoitus loukata toista mitenkään, vaikka hänestä tuntui kuin Kazran olisi ottanut hänen sanansa kuin henkilökohtaisena loukkauksena. "Aivan.. mutta tarkoitin näin vertauskuvallisesti. Tietenkään elementeillä ei voisi ikinä saada aikaan yhtään mitään sellaista, mitä magialla ehkäpä voisi." Raziel sai silloin ajatuksen. Hän vilkaisi mietteissään Kazraniin, miettien kannattaisiko hänen paljastaa, mutta lopulta kysäisi. "Luokittelisitko telepatian magiaksi?" Raziel itse oli telepatian taitaja ja tahtoi tietää mitä Kazran oli mieltä asiasta. Ei sillä, että Raziel tietäisi mitään magiasta. Hän saattoi olla uskovainen, tavallaan, mutta ei tiennyt asiasta omia päättelyitään enempää. Kazran tuntui tietävän asiasta enemmän kuin hän. Raziel katsoi toista siniset silmät tutkivina, suu suorana viivana. Olikohan todella niin, että Kazran ei muistanut mitään menneisyydestää? Vai oliko tämä juuri sitä, mitä Razielkin oli ajatellut aikaisemmin. Kazran oli ehkäpä menneisyydessään ollut tekemisisssä joinkin magiaan liittyvän asian kanssa ja siksi puhui ohi ajatusten, tajuamatta itsekään mitä tarkoitti. Lopulta Raziel käveli Kazranin rinnalle ja kuiskasi kuin salaisuuden jakaakseen, silmät tuikkien. "Maailman kiertokulussa ehkäpä, ystävä hyvä."
He kiinnittivät huomionsa kahteen kaupungissa kiertelevään. Kazran uteli, että tunsiko Raziel heidät. Raziel pudisteli päätään. Hän oli matkustanut itsekseen, joka sai Razielin miettimään, olikohan hänen laivansa Murju edelleen ehjänä. Varmaan iskeytynyt kallioon tai muuhun ja lojui nyt meren pohjassa. "En, matkustin yksin. Mutta ehkäpä pitää alkaa silmällä, että kuinka paljon tänne on oikein tulossa väkeä." Ihme että niin paljon väkeä oli löytänyt saman tien saaren kaupunikiin. Palatsi kaupunkineen tuntui kuitenkin sijaitsevan aivan saaren keskellä, johon johti vain yksi tie meritse. Raziel antoi asian olla siipiään levitellen.
Kazran lähti liitoon alas parvelta. Raziel lähti seuraamaan yläkautta ja meni sellaista vauhtia, että hyvä etteivät kyyneleet kohonneet silmiin. Hän taisi säikäyttää toisen lohikäärmeen kunnolla esityksellään, mutta heidän laskeutuessa Kazran ei näyttänyt vihaiselta. Päinvastoin, Kazranin huulilla oli hymy ja toinen tuntui hyvätuuliselta kutsuessaan häntä huonoksi häviäjäksi. Raziel naurahti hyväntuulisesti ja virnisti. "Voi ei toki, ystäväni, olen vain kova kisaaja." Hänen silmänsä tuikkivat hyväntuulisesti ja mieli tuntui pirteältä. Lentäminen sai hänet aina hyväntuuliseksi.
He yhtä päin seisoivat kahden uuden tuttavan edessä, Razielin katsellessa heitä mielenkiinnolla. Pienin heistä myönsi olevansa Nhemasta ja että oli tullut tutkimaan paikkaa, mutta ei valloittamaan. Jokin lohikäärmeen aksentissa oli tuttua. Hän oli kuullut samanlaista monilta merimiehiltä Nhemasta päin. Tämä esittäytyi Fritziksi, viitsimättä sanoa koko nimeään. Naaras kertoi, että että hänellä ei ollut mielenkiintoa johonkin, toisin kuin Kazranilla. Raziel päätteli että hän oli jäänyt paitsi jostakin kysymyksestä, sillä oli ilmestynyt paikalle vähän Kazranin jälkeen. Naaraan nimeksi paljastui Roizil. Oikein mukava nimi, rimmasi hieman hänen omansa kanssa.
Kazran päästi ilmoille niin oudon kysymyksen, että Raziel kohotti hieman kulmaansa, mutta ei reakoinut muuten. Toinen antaisi käskyä, hm? Kysymys näytti olevan viitattu naaraalle, joten Raziel ei viitsinyt kiinnittää siihen enempää huomiotaan. Hän sen sijaan katseli hyvin tarkasti kahden uuden lohikäärmeen kasvoja. Hetkinen.. tarkasteliko Fritz Kazrania sillä silmällä? Raziel räpäytti yllättyneenä silmiään, kulmien kohotessa huvittuneena ylös Kazranin vaikuttaessa tekevän saman. Silmäilikö kaksikko toisiaan? Älysikö Kazran edes, että miksi Fritz häntä katseli noin. Razielille se ei ollut vaikeaa arvata, mutta hän oli pistänyt merkille, että Kazran ei ollut kovinkaan hyvä pistämään erinnäisiä tunnetiloja merkille. Hänen täytyisi ehkä vinkata toiselle myöhemmin hieman, että mitä tuollainen silmäily merkitsi. jos tämä ei todella ymmärtäisi. Raziel vilkaisi Roiziliin uteliaasti, että oliko tämä pistänyt sen merkille. Raziel pidätteli huvittunutta virnettään ja sen sijaan kysyi kaksikolta, oliko heillä tovereita mukana. Hänen silmänsä siristyivät kuitenkin aavistuksen pahastuneena, kun kaksikko oli kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä. Raziel hymähti aavistuksen verran niin että valkea savupilvi nousi sieraimista. Kiinnittivätko kaksi muuta enemmän huomiota Kazraniin kuin häneen? Vai oliko Raziel kysynyt jo liian henkilökohtaisen kysymyksen?
Mikä ikinä syy olikaan, Raziel ei antanut pienen ärtymyksen näkyä olemuksessaan, pitäen vallan ystävällisen hymyn huulillaan. Hän vaihtoi asentoaan hieman mukavampaan, pienen laukkunsa painautuessa helpottavasti kylkeään vasten. Laukun mukana pitäminen helpotti huomattavast oloa. Se oli niin tiukasti häntä vasten, ettei Raziel ollut edes varma, oliko Kazrankaan edes nähnyt sitä vielä. Raziel kiinnitti huomionsa Fritzin kysymykseen ja nyökkäsi. "Mm, olen myös Nhemasta." Raziel heilautti häntäänsä ja huiskaisi päätään merelle päin. "Satuinkin huomaamaan, että tänne on todella tulossa paljon väkeä. Laivoja saapuu vaikka millä mitalla, että kohta ei löytä varmaankaan yhtääkään autiota osaa kaupungista. Kannattaa yrittää löytää itselleen hyvä paikka ennen kuin kaikki on viety, eh?" Raziel kohotti kysyvästi kulmiaan, sanojen tulviessa sulavasti kielenpäältä. Oli selvää, että ainakin pienempi lohikäärme tuntui salailevan jotakin, jos katsotaan kuinka nopsasti tämä vaihtoi puheenaihetta Razielin uteliessa siitä, oliko heillä väkeä mukana.

Nimi: Kazran

18.03.2018 17:18
Kazran saattoi melkein kuulla Razielin pyöräyttävän silmiään, vaikka se ei juuri sillä hetkellä toista katsonutkaan. Vai niin oli asian laita. Valkosuomuinen hymyili suoraviivaisesti vain toisella suupielellään hieman närkästyneeltä näyttäen, mutta se pysyi sen koommin vaiti asiasta. Jos toinen ei tahtonut valtaa, niin ei väkisin. Sitä itseään hirvitti yhtä paljon valtaistuimelle astuminen ja koko paikan hallitseminen! Ehkä Raziel jakoi sen saman hirvityksen tunteen sen kanssa!
Niinpä Kazran lähti suoraryhtisen tyylittömästi askeltamaan lattian poikki kuin ei olisi kuullutkaan toisen kysymystä. Siitä ei kyllä olisi johtajaksi; sen kärsivällisyys tai sosiaaliset taidot eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen. Se oli siksi elätellyt toivoa, että ehkä Raziel olisi innostunut johtamaan. Reniar oli kuitenkin täysin tyhjältä vaikuttava maa - jos nyt ei laskettu sitä itseään tai tähtisuomuista yksilöä. Vallottajia voisi alkaa valua pian paikalle, eikä Kazran mielellään luovuttaisi valtaa jollekin idiootille.
"Totta jos puhumme, en ruhtinaan paikasta ole kiinnostunut. Paikkansa jättäisin esikuvamaiselle hahmolle, julkisivultaan puhtaalle." Kazran huomasi kuitenkin pian vastaavansa yllättyen silminnähden itsekin, mutta Razielin sinistä pärstää vilkaisten se pärskähti. Absurdia, mitähän se ajoi takaa?
"Mmm, aivan. Jos kukaan ei valtaa täällä ota, voitte poistua maasta pikimmiten. Yhteiskuntaa ette aikaiseksi saa." se ennusteli hieman tympääntyneenä - mutta toisaalta se itsekin olisi syyllinen, jos se ei itse edes vilkaisisi taakseen palatsin valtaistuimen suuntaan. Se ei jäänyt sen enempää odottamaan vastauksia, vaan karkasi raskaista ovista palatsin yläsisäpihalle ja siitä lumisten marmoriportaiden kautta hieman alemmalle parvekkeelle. Se oli oikeastaan niin suuri, että olisi käynyt täydestä näköalatasanteesta.
Kazran päätti seuraavaksi näyttää Razielille kristalliaan, mutta toinen tarkasteli sitä jo valmiiksi siihen malliin, että Kazran osasi arvata vastauksen laadun. Niinpä se laski irti hopeaketjusta päätään pudistaen.
"Ehkä joskus tietää saan." se hymisi tasaisen pehmeästi puhaltaen pakkashuurua ilmaan. Raziel sen vieressä alkoi pohtia Reniarin kohtaloa ja sitä, mikä olisi saattanut aiheuttaa sen, mitä täällä nyt olikaan tapahtunut. Oi, Kazran kyllä tiesi, että se tulisi kohtaamaan täällä kaikkea jännittävää.
Kazranin viiltävän sinertävä katse tarkkaili valkeuden peittämää ympäristöä. Maasto oli tasaista merelle saakka, joten näköyhteys oli taattu näin kirkkaalla päivällä. Meri ei ollut jäässä kuin hieman rannoilta, vaikka pakkasta oli varmasti enemmän kuin uskoisi näin eteläisessä osassa saarta.
Raziel tuntui hieman närkästyneen Kazranin sanoista, joiden puolesta sen oli pakko vilkaista itseään hieman pidemmällä katseella. Se vilkaisi toisiin valkeiden kulmiensa alta.
"Vanhaksi oloni tunnen." Kazran sanoi ymmärtämättä Razielin ei-niin-vakavaa sävyä. Tähtitaivaan kuvioinnin omaava yksilö siirtyi hieman puolustuskannalle, mutta ennen kuin tuo sai edes virkettään loppuun, pudisteli Kazran hyvin pontevasti päätään.
"Ei, ei. Tarkoittanut en sitä, toveri. Hyvin mahdollista magia on." se korjasi tehdäkseen selväksi, että se olikin yhtä sinisilmäinen yliluonnollisen suhteen kuin se päältä päin vaikuttikin. Miksi uskominen magiaan? Elementit olivat asia erikseen, mutta Kazran saattoi nytkin sanomansa mukaan tuntea jonkin väreilevän ilmassa. Jos sen olisi voinut nähdä, olisi valkea sulkasiipi kuvannut tunnetta samanlaisena kuin kylmän ja lämpimän ilman kohtaaminen pakkasessa näytti. Aaltoileva kangastus.
"Nhema kuinka suuri maa sitten onko?" Kazran tiedusteli nyt hieman huolestuneeseen sävyyn. Se ei paljoa tiennyt mitään mistään, mutta kun se katsoi Razielia edessään ja kuvitteli hallitsijansa mukana tuhansia moisia liikkuvan armeijan - noh, se ei tuonut mukavaa oloa saaden selkäpiit karmimaan.
"Huomaan, pidä et heistä." sulkasiipinen totesi Razielin jokseenkin turhautuneina purkautuneisiin sanoihin. Se suoristi hieman ryhtiään valmistautuen hyppäämään alas parvekkeelta kohti kaupunkia, mutta ennen sitä se leyhäyttäisi siipiään merkiksi, että kohta mentäisiin.
"Jotain henkilökohtaistako?" Razielin ei totta kai olisi pakko kertoa, mutta koska Kazranilla ei ollut kerrottavaa itsestään, niin ehkä hitaanlainen tutustuminen toiseen lisäisi puheenaiheita eikä aiheuttaisi ikäviä hiljaisuuksia. Syrjäsilmäinen vilkaisu Razieliin magiasta puhumisen yhteydessä kirvoitti toisesta hieman happaman vastauksen.
"Aivan oikeassa olet, niin. Mutta elementti aivan eri asia on kuin magia itsessään", Kazran selitti tavallista syvemmällä äänellä katsellessaan kahta kaupungissa liikkuvaa lohikäärmettä ennen noiden olemassaolon paljastamista toverilleen. "Magia ei ole... meissä."
Miten se sitten tiesi nämä asiat? Mahdotonta kertoa. Jos magia olisi ollut lohikäärmeissä, olisi Raziel tuntenut sen tosin myös. Mutta ei, kaikki se voima, melkein kuin kiinteä verho, velloi niiden ympärillä.
"Ehkä pistäytyä voimme heidän luonaan. Ystäviä toitko?" se lausahti toiseen vilkaisematta. Vaikka se ei ollut edes kysynyt, tuntisi se olonsa jotenkin petetyksi. Raziel ei kuitenkaan ollut kertonut sille mahdollisista matkakumppaneista.
Kazran pudottautui marmorisen kaiteen ylitse nopeasti kiihtyvään vauhtiin oikaisten siipensä vasta sitten, kun maa alkoi tavoittaa sitä. Ilma iski kylmästi vasten valkeita siipikalvoja repäisten samalla yhden sulankin menemään. Vain päälleen lankeavan varjon vuoksi Kazran osasi sanoa Razielin hypänneen peräänsä. Se saattoi kuulla siipien äänen, mutta sen yllättäen loppuessa kääntyi käärmemäinen kallo kohti kirkasta taivasta. Juuri Razielin viimeisen kiepin nähdessään se tajusi; toinenhan tuli sellaisella vauhdilla alas, että Kazran suorastaan varautui siihen, että se pian saattaisi mätkähtää toisen painon alla alas ilmasta. Liidossaan kerran siipiään iskien se pyyhkäisi palatsin muurin yli tietäen, että sillä olisi vain pari sekuntia aikaa iskeä takaisin jos Raziel yllättäen kävisikin sen kimppuun. Toinen kuitenkin suhahti tyylikkäästi valkovoittoisen ohitse ilmavirran saattelemana. Kazran hymyili väkisinkin juuri tapaamansa lohikäärmeen esitykselle. Se jatkoi rauhallisempaa liitoaan katsoen toisen pudottautuvaa laskeutumista.
"Olet huono häviäjä." Kazran totesi raapaistessaan laskeutumisen yhteydessä lumista marmoria. Toisen show'n vaikutus kuitenkin näkyi valkeilta kasvoilta. Se pikemminkin sai itsensä kuulostamaan huonolta häviäjältä sanat lausuessaan.
Kazran joka tapauksessa otti seuraavaksi marssiaskeltensa suunnaksi läheisen kadun, mistä se löysikin harmaan kottaraisen sinisuomuisen tipunsa kanssa. Razieliin virneen kera vilkaisten se levitti siipensä ja jäi seisomaan suorastaan sotilaalliseen ryhtiin toisten tielle kuin omistaisi koko kaupungin. Miksi?
Nämä olivat nhemalaisia. Mielenkiintoista asiasta teki myös se, että tympääntynyt rouva oletti Kazranin haalineen jo vallan itselleen. Se rykäisi kurkkuaan ja käänsi siipensä siten, että ne edelleen olivat ylhäällä, mutta paljon kapeammalla alalla.
“Jos kumartamaan käskisin, tekisitkö mukaan määräykseni?” se tiedusteli sitten kallistaen aavistuksen käärmemäistä kalloaan. Kazranin siniset silmät tuikkivat, mutta oli hyvin vaikeaa arvata niiden syvän katseen sävyä. Sen sanat oli selvästi osoitettu enemmän mielenkiinnottomalta vaikuttavalle Roizilille.
Tämä mereltä tuoksahtava eläin taas tarkasteli valkosuomuista useammin kuin kerran. Jo uroksen kävellessä kaksikon luokse se saattoi tuntea sinertävän toverin painavan katseen, mutta nuo sen ollessa lähempänä kykeni se vastaamaan kunnolla toisen tarkasteluun. Kazranin pupillit kapenivat hieman ja se tuprautti kuin haasteena harmahtavaa savua ilmaan. Pienen määrän vain. Samalla mitalla se antoi oman sielunpeiliparinsa vaeltaa suorastaan häikäilemättömästi jokaista toisen uroksen kurvia myöten aina ylhäältä alas saakka. Loppujen lopuksi se naksautti terävästi kieltään ja kohtasi muukalaisen katseen samalla tyyneydellä kuin aikaisemminkin. Valkoisen lohikäärmeen ilme olisi pienen kulmakohon tehostamana onnistunut näyttämään suorastaan vittuilevalta.
“Kertokaas - mitä kuuluu Nhemaan? Aurinkoinen paikka tähän aikaan vuodesta?”
Ei se oikeasti ollut kiinnostunut säästä, vaan siitä, mitä nämä kaikki lohikäärmeet oikeasti tekivät täällä. Se oli kyllä saanut Razielilta käsityksen, että tämä muuttotahti oli vasta alkua, eikä Nheman keisarisuvultakaan välttämättä päästäisi karkuun. Toisaalta --

Nimi: Roizil

17.03.2018 18:15
Hänen seuraansa tuppautunut nuorukainen näytti kuulleen hänen sanansa selvästi ja pahoitteli virhettään. Roizil ei ottanut sitä edes itseensä, tämä ei ollut ainoa eikä tuskin viimeinenkään kerta kun häntä luullaan täysin vastakkaisen sukupuolen edustajaksi. Se johtui luultavasti hänen tyynestä olemuksestaan tai raskaasta kehonrakenteestaan. Ehkä molemmista. Roizilia siis ei oikein jaksanut kiinnostaa reagoida toisen pahoitteluihin mitenkään muuten kuin kohauttaen leveitä olkiaan. Hän jatkoi etenemistään kohti tuntematonta, askeleensa luoden kuvioita, joita hänen roikkuva pitkä häntänsä sitten pyyhki takaisin olemattomiksi ja mitättömiksi lumijanoiksi, mitä pidemmälle kulki tuntemattoman lohikäärmeen rinnalla.
Naaras tosiaan uskotteli itselleen, että tämä keskustelu olisi tässä. Niin sai vain toivoa, sillä häntä huomattavasti nuorempi uroslohikäärme jatkoi höpinöitään. Aution lumen peittämän kaupungin tutkiminen yksin näköjään jäikin lyhyeksi hänen osaltaan.
Roizil katsoi toista ainokaisella sinertävällä silmällään, mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Hänkö näytti paikalliselta? No, ainakin naaras vaikutti vähemmän kiinnostuneemmalta kuin toinen lajitoverinsa, joka olisi toivonut saaneensa opastusta häneltä. Raukka, tuskin täällä edes asuisi ketään alkuperäisasukasta. Niitä varmaan ei edes ollutkaan, olihan saari vasta jonkin aikaa sitten kohonnut meren siimeksistä lohikäärmeiden näkyville. Ja olisi vain hyvin kummallista, jos meren alta kohonneen saaren mukana olisi ollut väkeä, elossa. Hämärää.
Jättäen kommentoimatta laivastonsiniselle urokselle, siirryttiin keskustelun "hauskaan ja mukavaan" vaiheeseen; itsensä esittäytymiseen. Tämän taidon Roizilkin vähäpuheisena naaraana osasi ongelmitta. Ja niihin yleensä ne keskustelut jääkin, jos naaraan näkökulmasta katsotaan.
Uros esitteli itsensä Fritziksi, joka oli kyllä kiintoisa nimi hintelälle kaverille. Se ainakin sopi hänelle, vaikuttihan hän jollakin oudolla tavalla naaraan silmissä piraattimaiselta. Hän toivoi, ettei se olisi totta -- hän ei kovinkaan katso niitä hyvällä menneisyyden kannalta. Mutta naaras vakuutti itselleen etteivät kaikki piraatit ole samanlaisia keskenään. Piraatit mitä hänen eteensä tupsahti monia vuosia sitten ja tuhosi puolet hänen kasvoistaan liekein, olivat roistomaisia ja sadisteja. Fritz ei näyttänyt päältä päin sellaiselta, vaikka Roizil ei voinut vältellä ennakkoluuloja muodostumasta mielensä sopukoihin. Ehkä hän pääsisi niistä eroon joskus, jos vain kehtaisi tutustua lohikäärmeeseen, joka antoi itsestään melko hyvän kuvan. Tällä hetkellä Roizililla oli vain muuta tekemistä, kuten kaupungin tutkiminen lähempää. Naaras halusi varmistaa, että olivatko kaikki rakennukset tosiaan identtisesti vaaleita keskenään. Hän jopa alkoi kaipaamaan vanhaa kotiaan; se oli pelkästään kivestä ja muusta sellaisesta.
"Roizil", naaras loi aika teennäisen hymyn pienemmälle yksilölle, minkä ehkä parhaiten osasi tälläisissä tapauksissa. Hän ei normaalisti hymyilisi tuntemattomille, ei edes niille jotka yllättäen tupsahtivat heidän eteensä, saaden Roizilin pysähtymään. Eivät he hänen kulkemiseen esteenä olleet, mutta Roizil kuitenkin jäi kuuntelemaan mitä varten tuo sulkapäinen ylväs lohikäärme ja rinnallaan kulkeva toverinsa hänestä tahtoi. Ei, Roizil ei puhunut tapaamansa uroksen perusteella "heistä". Hän oli yksin, eikä ole valmis kutsumaan toista ystäväkseen tai edes tuttavakseen. Karua, mutta totta hänen osalta.
Roizil tarkkaili kaksikkoa ainoalla jäljelle jääneellä silmällään, suunsa painuen umpeen. Hänen olemuksensa oli varautunut, mutta omalla tavallaan myös tyyni. Jo vähemmästäkin, kun heidän eteensä on astellut vaalea lohikäärme oranssihtavin sulin, silmät roihuten ja oudolla aksentillaan lausumat uhittelut. Toisen siivet olivat leveällä, eikä se oikein hetkauhtanut Roizilia, joka antoi vierellään pysyvän Fritzin hoitaa puhumisen hänen puolestaan. Seuraavaksi hänen katseensa osui yönsiniseen lohikäärmeeseen, joka oli myöskin uros. Tätä menoa koko Reniar olisi urosvaltainen paikka, Roizil tuumahti ennen kuin jatkoi tutkimista katsettaan avuksi käyttäen. Hieman naarasta korkeampi, mutta heiveröisempi lohikäärme muistutti yötaivasta, se johtui nahkaansa koristavista valkoisista pilkuista. Aivan kuin hän olisi tippunut yöaikaan taivaalta ja muuntautunut lohikäärmeen muotoon. Uros vaikutti myös huomattavasti mukavammalta kuin kummallisella aksentilla höpisevä kalpeuden perikuva.
Uhkaavamman yksilön lausuma kysymys tuotti monta ajatusta Roizilin mieleen, myös mielikuvien lisäksi. Oliko kyseinen kirjava uros vallannut tämän paikan jo itselleen? Olipas ripeää toimintaa, naaras hädin tuskin ehti kuvittelemaan hallitsijan astuvan valtaan näin pian. Tai sitten uhkaava uros kysyi asiasta, ettei saisi mahdollisia vastustajia kun hän vallan ottaa itselleen. Roizil kurtisti ainoaa toimivaa kulmaansa pohdiskelevasti. Mitä hän halusi naaraan hänelle vastaavan? Fritz sentään ilmaisi näkemyksensä asiasta pikaisemmin kuin hän.
"Ei ole kiinnostusta siihen, toisin kuin sinulla", naaras osoitti mielipiteenssä tapansa mukaan suoraan, jääden mielenkiinnolla odottamaan miten uros mahtaisi siihen reagoida. Ehkä hän tuomitsee toista vähäsen esiin tuoman käytöksen perusteella, mutta ei sitä tiedä mitä toisen päässä liikkuu. Hän ei omaa telepaattista kykyä, tai ole ajatuksien lukija.
Hän kuitenkin sai lopulta kutsua kahta heidän eteensä tupsahtanutta urosta oikein niminkin; Kazran ja Raziel. Mikä kaksikko, vaikuttivat tutustuneet jo aikaisemmin. Ehkä jopa samanlaisen sattuman kautta, kuten Roizil ja Fritz?
"Roizil...", naaras esiintyi, yhtä tylsästi sekä yksinkertaisesti kuten aikaisemmin hetki sitten Fritzillekin. Ei hän halunnut repäistä esittelyä, joka olisi muistuttanut hänelle kouluajoistaan, jossa uutena pakotettiin muiden eteen kertomaan itsestään. Naaras huiski ohutta, mutta pitkää häntäänsä, kuunnellen tilapäisesti ulkopuolisena pientä keskustelua, joita urokset olivat aloittamassa keskenään. Totta kai he kaikki olivat Nhemasta, mistä muualtakaan? Ellei hänelle tietämättömissä paikoissa ollut joitakin muita saaria, jotka olisivat tupsahtaneet yhtä oudosti esille kuten tämäkin, minkä maan kamaralla seisoi nelin raajoin hänelle tuntemattomien lohikäärmeiden kanssa.
"Nhemasta minäkin", tummanharmaa naaras huokaisi vastasi kuitenkin kysymykseen. Asia mitä hän viimeiseksi haluaisi tapahtuvan kohdalleen, olisi utelu. Raziel ja Fritz vaikuttivat juuri sellaisilta persoonilta, jotka voisivat moista harrastaa omaksi huvikseen. Kazranista hän ei ollut ihan varma, siksi jakoikin mietteliästä katsetta toista kohden asiaa pohtiessaan.

Nimi: Drae

16.03.2018 01:31
Aurinko paistoi lähes pilvettömän kirkkaalta taivaalta maahan. Vaikka päivä oli kaunis, oli se silti hyvin kylmä, vaikka muuta olisi voinut luulla. Suuren laivan kannella ei ollut juuri ketään ilman kylmyyden takia. Jos pakkasta olisi ollut vähemmän, aurinko varmaan olisi tuntunut mukavammalta. Kaiken lisäksi, viima joka puhalsi pitkin merta ja paiskoi aaltoja laivan kylkeen, sai ilman tuntumaan entistä kylmemmältä. Siispä jokainen kynnelle kykenevä sielu oli käpertynyt laivan sisälle lämmittelemään. Ilma oli sisäpuolella paljon lämpimämpi kuin ulkopuolella, ja aina jonkun aukaistessa oven kannelle, sai hän kuulla melkoisia vastalauseita kun vihaiset lohikäärmeet nostivat yhdessä päitään ja protestoivat vastaan.
Vaikka ylemmällä kannella nukkuvilla oli jokseenkin lämpimät pedit ja huoneet, alemmilla kansilla ei oltu niin onnekkaita. Pakkanen puri puisista lankuista lävitse lastiruumaan ja pahaiset, ohuet kankaat joilla lastit oli peitetty, eivät juuri kylmään ilmanalaan auttaneet. Aallot tuntuivat ja kuuluivat kovina rysäyksinä seinää vasten, ja laiva nitisi ja natisi alvariinsa kuin ruosteiset saranat. Kuulosti siltä kuin ne pettäisivät hetkenä minä hyvänsä.
Ruuman perällä, kaukana alas tulevasta portaikosta, laatikoiden takana, kerälle oli käpertynyt hopeinen lohikäärme. Siipiluut olivat ohuemmat kuin tavallisilla lohikäärmeillä, mutta siipikalvot suojasivat hänen ruumistaan kylmältä. Pitkän, lihaksikkaan häntänsä hän oli käärinyt ympärilleen kuin pieneksi pesäksi jonka reunaa vasten hän nojasi päätään. Siivet hän oli asettanut kuin munankuoreksi itsensä ympärille ja vetänyt kankaan vielä päälleen. Rinnallaan hän piteli tiukasti kiinni jäljellä olevia harvoja arvoesineitä, jotka pilkistivät kuluneesta pussukasta ulos kuin linnunpoikaset.
Lohikäärmeen etujalat olivat puristuneet tiukasti niiden ympärille, ja takajalat olivat lämpimässä hännän alla. Sen raajat nykivät jo liikkelle pitkällä paikallaan olosta johtuen, ja maha kurni nälkäänsä. Otus vain urahti ja tunki päänsä käpälien väliin yrittäen olla välittämättä vellovasta merestä ja kurnivasta mahasta, jotka tuntuivat pitävän kilpaa siitä kumpi oikein ulisi kovempaa. Lopulta hän ärähti itselleen ja nosti kankeasti päätään. Hän oli väsynyt, nälissään ja kohta varmaan kipeäkin ellei hän pääsisi lämmittelemään. Lohikäärme tuhahti ja nousi kankeasti etujalkojensa varaan, venyttäen takaruumistaan pitkälle. Draetrá hetken ajan nosteli jalkojaan ja venytti niitä yksi kerrallaan, ennen kuin lysähti hetkeksi takaisin makaamaan.
Hän räpytteli hämärässä silmiään ja katseli hitaasti ympärilleen. Lasti oli selvästi huvennut heidän lähdettyään satamakaupungista. Hän oli vaeltanut viikkokausia Jääkynnestä ja päässyt lopulta Kahden järven kylälle, missä hän oli päätynyt kauppiaan kyytiin. Se oli ollut kuin taivaanlahja, Jääkynnestä pakenemisensa jälkeen hänestä tuntui siltä, että häntä oltaisiin seurattu koko matkan ajan. Jokaisen vieraan lohikäärmeen ja wyvernin katse tuntui kohdistuneen häneen syyllistävästi. Se saattoi kylläkin johtua hänen ulkonäöstään ja kummallisesta tavastaan liikkua, minkä takia hän yleensä pysytteli kaupungeista kaukana. Se olisi ollut turhan tunnistettavissa Jääkynnen vartijoille, jotka ehkä olivat ajaneet häntä takaa. Mikäli ne kummalliset lohikäärmeet siis olivat kertoneet hänestä mitään.
Ajatus sai hänet irvistämään ja raapimaan lankkulattiaa hetken ajan. Hän oli ollut typerä kakara kun oli ollut niiden kummajaisten kanssa. Ne olivat olleet todellisuudessa pahempia kuin hänen aiemmat kulkuri toverinsa, mutta järkensä sokeudelta hän ei ollut sitä tajunnut. Ne olivat opettaneet hänelle kummia taitoja, joista osa oli herbalismia ja osa kummallisia sanoja joita pystyi käyttämään muiden häiritsemiseen. Niitä hän ei enää nykypäivänä muistanut, eikä olisi halunnutkaan. herbalismin taidoista oli sikäli hyötyä, koska nyt än todennäköisesti osaisi parantaa haavoja paljon paremmin kuin aiemmin. Hän myös pääsisi nopeammin pakoon, mikäli olisi yö. Varjokävely oli kummallinen taito jonka ne olivat hänelle opettaneet, hän oli kuitenkin tällä hetkellä aivan liian väsynyt toteuttaakseen sitä. Se oli kuitenkin auttanut hänet pakoon talosta jossa kummajaiset olivat jääneet kiinni, ja hän päässyt pakoon aloittaen matkansa pois pohjoisen kaupungista.
Hän oli, Kahden järven kaupungista, arvoesineillä ostanut matkan Nheman eteläisimpään satamakaupunkiin, Kazemariin, missä hän oli yön turvin livahtanut uuteen laivaan. Se kuulemma suuntasi kohti tuntematonta saarta, joka oli yllättäen ilmestynyt Autiomerelle. Hän oli salakuunnellut pitkään toisten puheita kummallisesta saaresta, jossa ei tiettävästi asunut muita lohikäärmeitä. Hän oli pohtinut asiaa pitkään, ja lopulta tullut tulokseen että kai se olisi pakko lähteä tutkimaan tuota niin mielenkiintoista uutta maailmaa. Siellähän saattoi olla aarteita jotka vain odottivat löytäjäänsä, ja ilmeisesti moni oli lähdössä paikalle valloittamaan saaren hallitsijan paikkaa. Tsk, lohikäärmeet. Aina tahtomassa valtaa. Häntä se ei juuri kiinnostanut, mutta uutisista ja tapahtumista hän oli melko usein ajantasalla. Jos hän tahtoisi pysyä jatkossakin samassa asemassa, hänen olisi otettava oma paikkansa saarella. Sille oli kuitenkin keksittävä ensin järkevä keino. Hetken kulmiaan kurtisteltuaan hän päätyi ajatukseen tavernasta keskellä kaikkea. Se olisi järkevintä, ehkä myös hyvä rahankeruun keino. Asia vaati kuitenkin miettimistä enemmän kuin tarpeeksi. Hän räpytteli silmiään hämärässä ja käänsi päätään kohti pussia jonka uumenissa oli tällä hetkellä käytännössä hänen koko omaisuutensa. Joitakin kolhiintuneita arvoseineitä sekä muutama hopea ja pronssidragma. Ehkä ne saattaisivat auttaa hänet alkuun. Hetken niitä tuijoteltuaan hän sulki pussin tiukasti ja kääri sen niskansa ympäri. Hän nousi ylös ja käveli häntäänsä laahaten laatikoiden takana kohti ruuman portaita. Auringon valo pilkisti lankkujen lävitse alas ruumaan luoden lattialle valkeita täpliä. Lohikäärme ohitteli niitä luikerrellen ja varoen, kuin jäisi kiinni jos koskisi yhteenkään.
Hän saapui portaiden taakse ja veti ylipitkän häntänsä vierelleen kääräisten sen kerälle, ja nuuhki tarkasti jokaisen kolon. Yleensä tänne tippuivat kaikki tähteet, kun miehistö kävi ruumassa samalla syöden jotain. Hämärässä hänen kuononpäänsä osuikin pieneen lihanpalaseen, ja kielellään hän nappasi sen suuhunsa. Ei vaatinut kovinkaan isoa nielaisua, saati pureskelua, jotta pieni jäänne olisi mennyt alas. Hetken ajan hän nuuhki ympäriinsä, mutta löysi vain pölyä.
Ärtyneenä hän kääntyi ja nosti päätään. Samalla hän kuitenkin jähmetty paikoilleen kuuntelemaan. Laiva keikkui edelleen, vaikka aallokko olikin tyyntynyt jonkin verran, ruuman lasti narisi hiljaa sen liikkeissä. Äänet kuitenkin tulivat ylemmältä kannelta. Vaikka Drae käänsi päätään hitaasti, hän melkein kolautti sarvensa rappusiin. Kuului kolahdus ja ruumaan lankesi kirkas auringonpaiste. Hetken ajaksi hän sokaistui äkillisestä kirkkaudesta ja vetäytyi tiukasti seinää vasten. Painavat askeleet rymistelivät alas ruumaan ja laskeutuivat yhä alemmas, kohti alinta tasoa missä hän oli. Hän vetäisi häntä aivan viereensä ja käänsi kaulansa ja päänsä kohti ylätasoa. Ei kulunut pitkään kun portaille ilmestyi lohikäärmeen raaja, ensin toinen etujalka, sen jälkeen toinen ja pian seurasi koko ruumis. Hän painautui hitaasti, ääniä päästämättä matalaksi ja veti siipensä ruumiin eteen. Hän hartaasti toivoi ettei lohikäärme huomaisi häntä. Lohikäärme tallusti jonkun laatikon luo, aukaisi sen hetkeksi ja sen jälkeen sulki sen. Se käänsi katseensa suoraan kohti kirkasta ulkoilmaa minkä takia se ei todennäköisesti huomannut portaiden lävitse niiden takana kyhjöttävää salamatkustajaa.
Lohikäärmeen palatessa hitaasti ylös kannelle, Drae uskaltautui jälleen hengittämään. Kului hetki kun kuului kolahdus ja auringonvalo kaikkosi. Jäljelle jäivät nitisevät lankut ja hämärä, sekä yksi salamatkustaja. Lohikäärme murahti ja luikerteli äkkiä takaisin piilopaikkaansa. Yö tulisi pian. Silloin hän uskaltautuisi livahtamaan jälleen kannelle etsimään tähteitä, ja mikä parempaa. Katsomaan näkyisikö horisontissa saarta.

Kului tunti toisensa perään, ja aurinko laski melko nopeasti horisontin taakse. Se värjäsi taivaan ja meren punertavan oranssiksi. Nopeasti se painui alas ja kuu otti paikkansa taivaalla. Silloin ruumasta livahti hopeinen lohikäärme yön pimeydessä ulos kylmään ilmaan. Se kulki kannella vältellen valoa luovialyhtyjä ja muita sen kaltaisia otuksia, kunnes ne palasivat sisätiloihin. Se itse kiersi pitkin laivan kantta kuono kiinni lankuissa ja kieli noukkien ne vähäisimmätkin ruokien rippeet mitä sille oli tippunut. Se ei välittänyt purevasta pakkasesta joka pisteli sen arvissa ikävästi, vaan jatkoi kunnes se aamun sarastaessa vetäytyi jälleen kannen alle. Tällä kertaa se ei kuitenkaan pysynyt siellä. Lohikäärmeet kannella päästivät iloisia äännähdyksiä kunnon hälinän välistä, mikä saattoi merkitä vain yhtä asiaa: horisontissa näkyi maata!
Hopeinen lohikäärme livahti vaivihkaa kannelle ja nousi takajaloilleen seisomaan. Hännällään se tuki itseään ja nosti itseään hieman korkeammalle, niin että takajalkojen varpaat vain hipoivat maata. Se nousi nähdäkseen, olivatko sen arvaukset osuneet oikeaan.
Horisontissa näkyi maata. Se jatkui silmänkantamattomiin vasemmalle ja oikealle, vastakkaisiin ilmansuuntiin. Se jatkui jatkumistaan kuin maailman reuna. Sen nähdessään, ilmapiirin valtasi jännitys, uteliaisuus ja helpotus. Ne olisivat vihdoin perillä ja kilpajuoksu voisi alkaa.
Kaikkien ihmetellessä näkyvissä olevaa uutta maailmaa, jonka tällä hetkellä valtasi valkoinen hiljaisuus, nousi hopeinen lohikäärme paremmalle paikalle. Se kiipesi niin korkealle kuin vain laivassa pääsi, eikä välittänyt enää siitä mitä muut ajattelisivat jos huomaisivat. Se pääsi tasaisemmalle paikalle ja käänsi ruumiinsa kohti tuntematonta maata. Vihdoinkin, tätä se oli odottanut. Se pääsisi irti vanhan maailman kahleistaan.
Lohikäärme nousi jälleen kahdelle jalalle, heilautti kaulaansa varmistaakseen ainoan omaisuutensa pysyvyyden, asetti etujalkansa tiukasti kiinni siipiluihin ja levitti ne. Aurinko kimalteli hopeisilla suomuilla hänen iskiessä ilmaa siipiensä alle, ja noustessa pois laivasta. Hän suuntasi vauhdilla kohti lumista maisemaa joka muistutti häntä turhan paljon hänen vanhasta kotipaikastaan. Tämä oli kuitenkin täysin eri maailma. Hän voisi aloittaa uuden elämän täällä.
Drae tuhahti ja siirtyi ilmavirran kuljettamaksi. Hän sai uutta voimaa katsellessaan edessään avautuvaa, tuntematonta paikkaa. Se oli selvästi laaja, vailla sääntöjä oleva armoton paikka jossa sen salaisuudet ja valtaistuin odottivat poimijaansa. Se merkitsi vain yhtä asiaa kaikille jotka tahtoivat saada osansa tuntemattomasta maailmasta.

Kamppailu omasta paikastaan tässä maassa, sekä sen valtaistuimesta, oli alkanut.

Nimi: Fritz

15.03.2018 19:54
Sinisuomuisen uroksen hymy hyytyi pakostikkin tuntemattoman lohikäärmeen vahvistaessa olevansa naaras. Moneen kertaan hän olikin joutunut uskottelemaan itselleen ettei pitäisi antaa ulkonäön pettää, mutta meni samaan lankaan jälleen kerran. Suurikokoinen vieras vaikutti yhtäkkiä tuplasti vaarallisemmalle, mitä aiemmin olisi kuvitellut. Noin vahvanoloinen lohikäärme ja vieläpä naaras. Pelkästään lyhytjalkainen Fareeha olisi saanut revittyä Fritzin riekaleiksi tuosta noin vain suuttuessaan. Ehkä tämä uusi tuttava olisi ystävällisempi...? Ulkonäön, ilmeiden ja puhetyylin perusteella ei.
"Aivan, anteeksi. Rouva siis... Kyllä kyllä", hetken aikaa tummansininen uros takelteli mietteissään palauttaen hymyn kasvoilleen ja yrittäen kuulostaa yhtä tarmokkaalle kuin aiemminkin. Tilanteesta oli yhtäkkiä tullut hieman kiusallinen väärinkäsityksen osalta. Hieno ensivaikutelma häneltä.
"Mikä harmi. Minäkään en ole. Ja olisin tarvinnut ehkä hieman opastusta täällä", piraatti sai sanotuksi harppoessaan pitkäjalkaisen ystävänsä rinnalla. Ehkä hieman aikaista kutsua naarasta ystäväksi, mutta niin hän oli tottunut kutsumaan jokaista, joka ei heti yrittänyt tappaa häntä. Vain yksi ongelma oli. Ystävät useinmiten tiesivät toistensa nimet ja hänkin haluaisi mielellään tietää kenen kanssa oli tekemisissä. Ehkä jonkun ison jehun, josta oli kenties kuullut huhuja aiemmin? Naaraalla oli kärkkään oloinen luonne, pelottava aura ja silmälappukin. Ehkä hän oli merirosvojen kuningatar? Tuli tänne etsimään aarretta ja voisi kenties johdattaa Fritzinkin sen luokse? Siitä ajatuksesta hän piti.
"Voit kutsua minua Fritziksi" nuorukainen päätti esittäytyä ensimmäisenä, kerta aiemmin oli unohtanut, ja toivoi vieraan lämpenevän edes hiukan. Toinen vaikutti vähäpuheiselle eikä piraatti uskonut tuon haluavan esittäytyä ainakaan ensimmäisenä.
"Uskon, että tulemme törmäämään toisiimme vielä monesti. Minusta olisi ainakin mukavaa tuntea edes joku täällä vieraassa paikassa", Fritz päätti suoda leveän hymyn kookkaalle naaraalle yrittäen pitää katseensa tuon ainokaisessa sinisessä silmässä.
Pian hän havaitsi askelien pehmeän, mutta selvän äänen edestäpäin ja varautui uuden lohikäärmeen tapaamiseen. Tietenkin kyseessä voisi olla joku hänen ystävistään, mutta ei olisi ihme, vaikka paikalle tupsahtaisi tuiki tuntematonkin vieras kuten aiemminkin kävi. Ja uros olikin oikeassa. Hän hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi aksleiden lähestyessä nopeaan tahtiin. Samaan aikaan seuraavan nurkan takaa asteli arvokkaan näköinen olento, suuret siivet uhkaavasti levällään. Fritz ei ollut ennen nähnyt yhtä väritöntä, mutta samaan aikaan kirjavaa lohikäärmettä. Ja vieläpä noin kummallisilla sulilla. Kieltämättä vaikuttavaa, mutta hän ei pitänyt suurikokoisen uroksen näyttävästä esiintulosta. Siitäkin huolimatta hän suorastaan rakasti valkoisen ilmestyksen aksenttia. Ihan kuin vieras ei olisi jo muutenkin ollut tarpeeksi kummallinen, mutta hänelle oli suotu vielä tuo kaunis puhetyylikin.
"Kyllä, olen kotoisin Nhemasta", piraattilohikäärme vastasi tyynesti, hymyillen vieraalle ja tarkkaillen tuota päästä varpaisiin.
"Tulin vain tutkimaan tätä paikkaa, en valloittamaan", hän totesi ymmärtäen ettei vieras tainnut ehkä pitää näin isosta väenpaljoudesta aavekaupungissa. Olikohan tuo kotoisin tältä tuiki tuntemattomalta saarelta? Se voisi selittää montakin asiaa.
Pian oranssisulkaisen lohikäärmeen vierelle asteli toinenkin erikoinen ilmestys. Uros oli kuin yötaivaalta pudonnut kappale, suomut siniset ja siellä sun täällä vaaleampia kohtia, kuin tähtiä. Selvästi ystävällisempi yksilö esitteli itsensä Kazranin jälkeen.
"Olen ihan vain Fritz", varovaisesti hän esitteli itsensä, vaivautumatta sanomaan koko nimeään. Fritzin turkoosit silmät vilkaisvat vierellä seisovaan naaraaseen, jolle oli esitellyt itsensä juuri samalla tavalla hetki sitten. Hän ei tiennyt olivatko kaksi tuntematonta uhka vai mahdollisuus, mutta toivoi harmaasuomuisen olevan hänen puolellaan. Ehkä Fritzin olisikin pitänyt pysytellä miehistönsä kanssa ihan näin kaikkien turvallisuuden vuoksi.
"En odottanut tapaavani näin paljon uusia tuttavuuksia. Olen Nhemasta. Entä te?" sinisuomuinen vesikäärme ohitti Razielin viimeisen kysymyksen oikeastaan tarkoituksella. Ei olut varmaa olisiko järkevää paljastaa hänen miehistönsä yksilöitä. Uros ei halunnut vaarantaa ystäviään, jos vieraat haluaisivatkin teloittaa hänet ja hänen kaikki tuttavansa.

Nimi: Arabela

14.03.2018 21:58
Laiva lipui aalloilla sulavasti paistavan auringon alla. Kylmä tuuli painoi purejaita vasten, suolaveden roiskuessa laivan reunoja pitkin aina kannen reunoille. Arabela seisoi kannella tuulen tanssahdellessa suomuja vasten. Hän kiillotti tikariaan liinalla, nojaten kannen reunakaiteelle. Yura ja Jayz kiistelivät hänen edessään. Tämänkertaisen väittelyn aihe oli, kummalla oli suurempi arpi. Kaksi urosta pullistelivat ja esittelivät taisteluiden jäännöksiä kuin mitkätkin umpiniskat. Arabela pyöräytti silmiään ja tunki tikarinsa takaisin nilkassaan olevaan tuppeen. Arabela suoristautui paikaltaan reunaa vasten ja käveli kahden uroon luokse. Rintaansa röyhistäen Arabela kiinnitti heidän huomionsa. "Noniin noniin neidit, olette kumpikin kauniita noilla paperihaavoillanne!" Arabela kohotti toista siipeään, jonka alla lavasta kylkeen kulki pitkä arpi. "Nyt taas, tämä kaunokainen tässä on jotain mitä voi jo esitellä!" Yura ja Jayz huokaisivat ärtyneinä silmiään pyöräyttäen. Yura murahti mököttäen ja Jayz tuuppaisi vaaleansinisellä koivellaan häntä niin että Arabela horjahti.
"Kuules nyt, senkin-" Jayz aloitti, kun huuto ylemmältä kannelta kaikui laivan yllä. "Maata näkyvissä!"
Innoissaan Arabela kääntyi ylemmän kannen puoleen, jossa näki Grexin osoittavan eteenpäin, kaukoputki kynsissään. Arabela loikkasi ilmaan ja liisi ylemmälle kannelle, jossa kapteeni Morrond seisoi ruorin takana, tyytyväinen hymy huulillaan. Grex vilkaisi Arabelaan ja tuhahti. Arabela mulkaisi toista leikillään ja otti kaukoputken tämän kynsistä. Vain koska hän oli niin läheinen Grexin kanssa, uskalsi Arabela käyttäytyä näin. Arabela nosti kaukoputken silmilleen ja tiirasi putken läpi. Kaunkana heistä kohosi korkekat suoret, jotka kirkkaan auringon alla näkyi valkeaa taivasta vasten selvänä. Vähitellen leveä hymy nousi Arabelan huulille ja hän veti kaukoputken pois. Uusi maa ja vaikka mitä uutta löydettävää! Voi kumpa he pääsisivät jo nopeasti rantaan.

Saarelle oli ilmestynyt muutamia muitakin. Sen rantaa ympäröi suuri määrä laivoja ja veneitä, kaiken kokoisia ja tapaisia. Arabela oli saanut käskyn tähyillä keulasta mahdollisia esteitä rannassa, mutta tähän mennessä ei kuitenkaan ollut näkynyt mitään. He pääsivät sopivalle paikalle rantaan ja tiputtivat ankkurin pohjaan, laivan hidastuessa paikoilleen. Arabela tyytyväisenä odotti jatko-ohjeita, mutta kun niitä ei kuulunut, antoi kapteeni Morrond luvan rantautua. Arabela ei hukannut aikaa vaan loikki innoissaan laivan reunalle ja loikkasi siitä yli, leivttäen sulkapäällysteiset siipensä. Räpäytellen siipiään koko ajan vahvemmin Arabela kohosi taivaalle, josta hänellä oli suora näkymä alas saareen. Hän jäi tuijottamaan. Valkea kaupunki oli rakennettu keskelle saarta. Lumen peitossa ja osittain murskana kaupungissa ei näkynyt ristin sieluakaan. Arabela liisi alaspäin kaupunkia kohti, tarkkaillen ympäristöään silmä tarkkana. Hän liisi jonkin ohi mikä näytti hieman keskuspuistolta, vesiputous keskellä, ohi hajonneen kauppatorin tai muiden talojen. Kaupungin toisella puolella kohosi linna, mutta Arabela ei viitsinyt lentää sinne asti. Hän jäi katselemaan ympärilleen kaupungin rajoitte, laskeutuen lopulta alas leveälle kadulle. Kadun varrella oli kojuja, joissa lahonneet puualustat ja puomit olivat saattaneet olla jossain vaiheessa kauppakojujen alustoja, mutta nyt ne olivat tyhjiä. Ei sillä, etteikö täältä silti voisi löytyä jotain mukavaa. Ja mieluusti kiiltävää. Kivet Arabelan kaulassa kahisivat suomuja vasten, kun naaras lähti kävelemään katua pitkin, katsellen ympärilleen uteliaana.

©2018 Rᴇɴɪᴀʀ - Tʜᴇ Dʀᴀɢᴏɴ Kɪɴɢᴅᴏᴍ - suntuubi.com