Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Roolipeli  1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Kaikias

18.06.2018 00:38
Tuuli oli muuttunut jo pitkä tovi sitten kylmäksi. Harmaavoittoinen naaraslohikäärme lensi vahvoin suurin siivenvedoin ilmassa meren yllä verkkaista tahtia. Tuuli juuri nyt mantereelta päin ja naaras haistoi ilmassa talven tuoksun. Viimevuodet Kazemarissa eivät suinkaan olleet totuttaneet Kaikiasta kovin kylmiin keleihin, mutta naaras ei ollut koskaan ollut mikään herkkähipiä sellaisen suhteen. Jos ei suomujen kestävyydellä niin sitten sisulla, eikä kylmä enää niin pahalta tuntuisi, kunhan siihen tottuisi. Ainoastaan ylhäällä ilmassa kylmä vastatuuli tuntui hieman ikävältä ja jopa raskaalta, luultavasti koska Kaikias kantoi mukanaan sitä osaa omaisuuttaan, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa lähtiessään tälle oudolle merestä kohonneelle uudelle saarelle. Kaikias räpäytti kertaalleen oransseja silmiään, joiden tarkkaaveinen katse pyyhkäisi alhaalla siintävässä tummassa aallokossa, sekä kauempana näkyvästä satamakaupungista, joka sekin erottui hienoisen merisumun lävitse melko hyvin. Naaras erotti tarkan näkönsä turvin myös usemmankin laivan lähimaastossa, joten hän ei todellakaan ollut ainoa saarelle tulija. Se ei yllättänyt seppää juurikaan, ja hyväkin niin. Vaikka hän mielikin tutkia, niin muiden tapaaminen oli monesti jo tutkimusreissu itsessäänkin ja tästä matkasta olisi tullut huomattavan tylsä, mikäli Kaikias olisi ollut ainoa koko mantereella. Totta, että hän kaipasi hieman vapautta Reirin kanssa sepän pajassa puurrettujen vuosien jälkeen, mutta kyse oli enemmänkin paikallaan olosta, niin ja siitä pienestä tyhjyydestä hänen sisällään, jota naaras ei kuitenkaan tahtonut myöntää. Mutta takaisin laivoihin, muut olivat joko itse tulleet perille asti tai selkeästi ostanneet paikan paremmasta aluksesta. Kaikias tuhahti itsekseen lipoen kevyesti huuliaan, olisi hänkin voinut saada kyydin perille asti. Vaikka jos totta puhuttiin ei naarasta varsinaisesti haitannut selvittää loppumatka yksin, hän nautti lentämisestä. Joskin hän nauttisi huomattavasti enemmän kunhan pääisi painolastista hieman eroon, vaikka olikin siihen osin tottunut.
Viimein naaralohikäärme alkoi saavuttaa rantaa ja satamaa, mutta päätti saapua rannalle kallioiden kautta eikä aivan suoraan vanhoilta vaikuttaville laitureille, joihin oli jo sidottu jokunen pursi. Hän ei mielinyt saapua kantamuksineen aivan kaikkien keskelle. Kaikias laskeutui taitavan tarkasti kallioiden keskelle lähelle rantaviivaa ja jousti jaloillaan laskeutuessaan. Jo lentäessään hän oli valinnut sopivan paikan. Varovasti naaras laski kantamukset olaltaan ja vieritti sitten kallion koloon, jonka peitoksi osittain pisti kiven. Hän ei halunnut raahata haarniskaa mukanaan ennen kuin selvittäisi voisiko kenties asettua johonkin asustamaan. Lisäksi asustus painaisi turhaan mukana ja päällä näyttäisi vain liian uhkaavalta - tai pramealta vaihtoehtoisesti, vaikkei kaikkein hienoimmasta päästä ollutkaan. Vyölleen Kaikias kuitenkin jätti tikarinsa, kaiken varalta. Sitten naaras ponkaisi uudestaan kevyesti ilmaan ja virnisti itsekseen tyytyäisenä. Paljon parempi. Muutama kevyt kiepahdus ilmassa ja naaras suoristautui lentämään satamaa päin, pitäen toki huolen ettei lähtenyt aivan suoraan "kätköltään", auta armias jos joku edes koskisi sen tekeleeseen!
Uteliaasti, puolikas virne kasvoillaan naaras heilutti rauhallisesti vaaleansinisiä nahkasiipiään ja tutkaili uteliaana kaupunkia, joka vaikutti hylätyltä, ellei laskettu joitakin hahmoja, joita hän erotti talojen lomassa. Hetken Kaikias pysytteli korkeammalla ja sivussa, tutkien kokonaiskuvaa. Hän silmäili valkeita marmoritaloja ja linnaa, mutta ei päätynyt menemään sitä tutkimaan vaan suuntasi kujalle, jolla erotti hahmoja. Hän ei lähtenyt sininsen lohikäärmeen perään, joka oli ilmeisesti lähtenyt joukosta vaan sen sijaan laskeutui sen kummemmin kursailematta kahden kadulla yhä oleskelevan lohikäärmeen luokse. Hän laskeutui suoraan ja pudotti itsensä neljälle jalalleen muutamien metrien päässä kaksikon edessä, ehkä osittain tarkoituksella järjestäen näyttävän sisääntulon. Oranssit silmät tutkivasti sirrillään Kaikias piti hetken siipensä ylhäällä, heilauttaen niitä pari kertaa kuin viimeistellen laskeutumisensa. Samalla hän tutkaili kahta lohikäärmettä edessään. Toinen oli erikoinen yönvärinen ilmestys, tummissa suomuissa oli valkoisia piseitä kuin taivaalta tähtiä ja olikin jossain määrin silmää miellyttävä näky, vähintään mielenkiintoinen. Kaikias antoikin kursailematta katseensa kiertää kummankin ylitse. Tämä lohikäärme oli ilmeisesti uros, keskikokoinen mutta isompi kuin Kaikias kuten molemmat heistä näyttivät olevan, seikka joka ei missään muotoa hetkauttanut naarasta. Hän siirsi huomionsa toiseen lohikäärmeeseen, jonka ulkonäössä ehkä silmäänpistävin asia oli hänen silmäänsä peittävä silmälappu. Harmaan lohikäärmeen kehon raskastekoisuudesta huolimatta Kaikias oli välittömästi varma, että kyseessä oli naaras. Kaikias tiesi yleensä tällaiset asiat, kyllä vain ja oli melkoisen varma olevansa oikeassa.
Lyhyen tarkasteluhetken jälkeen Kaikias laski siipensä niitä pari kertaa vielä käveltyään lähdettyään puistellessaan kyljilleen ja totesi toisia päin kävellen rempseään tapaansa: "Tervehdys", hänen huulillaan oli puolittain vino hymy ja hän otti itsevarmasti muutamat askeleet kaksikon eteen ennen kuin pysähtyi. Vaikka hän kulkikin itsevarmaan tapaan, hän ei katsellut kaksikkoa millään muotoa kuononvarttaan pitkin, kopea hän ei missään nimessä ollut. Harmaa naaras tarkasteli kaksikkoa nyökäten kevyesti ja sanoi sitten: "Joten, te kaksi olette kaiketi myöskin saapuneet Nhemasta paikkaa tutkimaan? Joko olette löytäneet jotain mielenkiintoista? Nimeni on Kaikias ja arvostaisin kovasti jos kumpikaan teistä ei heti tahtoisi käydä päälle, vaikka tietysti sekin käy jos vain katsotaan ensin että millä tavalla." Kaikias jäi hymy huulillaan väreillen katsomaan mitä nämä kaksi sanoisivat, olihan hän tietysti jo esittäytynyt ja aloittanut vitsilläkin - toivoen, ettei kaksikko ottaisi asiaa turhan vakavasti. Hänestä kylläkin vähän vaikutti, ettei tämä harmaa naaras vaikuttanut kauheasti viihtyvän paikalla, mutta ehkä tuo oli vain luonnostaan kivikasvo. Kaikias vilkaisi pikaisesti harmaasuomun suuntaan mietteliäänä.

Nimi: Tamar

16.06.2018 01:39
Tamar piti itsensä valppaana seuratessaan valkeaa lajitoveriaan aavikkoa pitkin. Hän ei ollut pitänyt toisen agressiivisuuteen viitaavasta tervehdyksestä, mutta päätti olla toimimatta ihmeellisemmin nyt. Tamar kohotti valkeapupillisen katseensa toiseen tämän mainitessa parantajan. Sininen tähtikuvioilla, eh? Kuulosti joltain pilkulliselta huomionkerääjältä. Mutta Tamar laittoi tiedon korvantaaksen ja nyökkäsi tiedosta yksinkertaisesti kiitokseksi. Tämän pikku tutkimusmatkan jälkeen hän voisi todella mennä etsimään tämän niin sanotun parantajan.
Tamar hämmentyi hieman uroon sanoille. Toinen oli hänen kanssaan samaa mieltä, mutta päättiki sitten ilmoittaa, että olikin itse asiassa täältä kotoisin. Mutta ei kuitenkaan sitten ollut varma? Tamar kohotti toista kulmaansa jyrkästi, katsellen toista hieman kuononvarttaan pitkin. Koko katse huusi suurta ihmetystä. ”Mitä tarkoitat?” Tamar päätti jyrkästi kysäistä. Hän ei oikein tiennyt, oliko toinen vain ihmeellinen luonteeltaan, vai olikoi toisella jotain muuta häntänä. Ei sillä että hän tuomitsisi.
Heidän lähestyessä tummaa rakennelmaa he esittelivät itsensä. Kazran alkoi oudosti toistelemaan hänen nimeään, joka sai Tamarin taas vilkaisemaan toiseen kummastuneena. Ivailiko toinen hänen nimellään? ”Onko sinulla jokin ongelma nimeni kanssa?” Tamar kysyi ihmeissään, mutta pyrki pitämään äänensä vielä rauhallisissä sävyissä. Häntä hieman häiritsi, kun ei tiennyt leikkikö toinen jotenkin hänen kustannuksellaan. Tamar sai samalla vastauksen hänen aiempaan pohdintaan. Kazranilla oli ilmeisesti jonkinlainen muistisairaus. Tamar ei muuta voinut kuin äännähtää ymmärtäneensä, eikä kysellyt toiselta enää menneisyydestään. Turha kysellä, jos toinen ei kerran muistanut. Tosin se kyllä huoletti, että miten toinen oli muistinsa menettäynt. Jos olisi jotain mitä pitäisi varoa, Tamar tahtoi olla siitä tietoinen.
Tamaria häiritsi hieman, kuinka uteliaasti lajitoveri tutkiskeli tummaa alttarimaista rakennelmaa. Hän itsekin katseli ympärilleen ja tarkkaili tarkasti rakennettua tasannetta ja pylväitä, mutta jokin paikassa sai hänelle vain huonon olon. Hän oli tottunut luottamaan aisteihinsa melko vahvasti, joten piti itsensä varuillaan. Hän esitte Kazranille karmaisevan kysymyksensä, mutta toinen ei vastannut heti mitään. Tamar käänsi päänsä valkeavoittoisen lajitoverin puoleen ja huomasi tämän tuijottavan jotain. Tamar kallisti päätään huomatessaan jonkinlaisen laatan pylvääseen kiinnitettynä. Kazran kehotti häntä liittymään seuraansa. Tamar vilkaisi vaaleampaan lohikäärmeeseen, pitämättä oikein tämän äänensävystä, mutta lopulta käveli tämän luokse, pitkät kynnet kopistellen kovaa mustaa lattiaa.
Tamar jätti kahden lohikäärmeen välille sopivan etäisyyden tilaa, sillä ei pitänyt olla kovinkaan lähellä toisia. Hän kiinnitti huomionsa laataan pylväässä ja siristi silmiään sen kummalliselle koukeroiselle tekstille. Kazran kurotti pyyhkäisemään hiekaa siitä pois, jättäen valkeaihin suomioson vaalean tahran. Tamar kallisti päätään kummissaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt moista tekstiä, mutta toisaalta, hän ei ollutkaan kovin korkeasti koulutettu. Tamar siis pudisteli päätään. ”En.”
Kazran aloitti puhua pitkänä litaniana, mikä sai Tamarin kiinnittämään huomionsa jälleen valkeaan lohikäärmeeseen. Hän siristi hieman mietteissään silmiään toiselle, miettien tämän sanoja. Tamar ei oikein ollut varma, mitä mieltä oli magiasta ja taikauskosta ja sellaisesta. Hän ei ollut koskaan ajatellut tuommoisia asioita tosissaan. Toki, lohikäärmeillä itseillään oli kykyjä vaikka minkälaisia, mutta Tamar oli aina ajatellut niiden vain tulevan lohikäärmeestä itsestään. Epävarmuuden saattoi ehkäpä nähdä Tamarin katseesta. Tamar ei ollut varma, oliko Kazran tavannut jonkun, joka uskoi moiseen humpuukiin aivan kuten näytti itsekin uskovan, kun kerran puhui saaren nousseen kuin tyhjästä ja magiasta ja muusta. Ehkäpä tämä parantaja, jonka Kazran mainitsi, Raziel?
”Tuota.. en tiedä magiasta ja muusta, mutta jokin tässä paikassa on vialla. Koko paikka huutaa negatiivisia viestejä.” Tamar totesi lopulta. Hän vilkaisi kuitenkin takaisin laattaan. ”Tuon on varmaan tämän maan omaa kieltä tai jotain..” Tamar hiljeni kesken lauseen, kun huomasi Kazranin kasvoilla yllättyneen ilmeen. Hän katseli kun toinen kumartui lähemmäs ja mutisi itsekseen. Tamar kurtisti kulmiaan. Jos toinen todella oli täältä päin kotoisin, niin ei ehkä ihmekkään, jos toinen saisikin jotain laatasta irti. Tamar siis äännähti kysyvästi, vilkaisten laatasta Kazraniin ja takaisin.
Kazranin suusta tuli tulva sanoja, jonkalaisia Tamar ei ollut koskaan kuullutkaan. Hänen kulmansa kohosivat yllätyksestä. Ellei toinen vetänyt häntä hännästä ja kiusallaan lausunut läjän sanoja, ei olisi yhtään ihme, jos toinen todella olisikin tämän maan alkuperäisasukki. Tamar avasi suunsa kysyäkseen, mitä toinen höpötti, kun Kazran näytti vetäytyvän itseensä ja peruutti laatan luota. Tamar sulki suunsa ja rykäisi selventääkseen kurkkuaan kuuman auringon alla. Hän vaivanloisesti vaihoti asentoaan kolmella jalallaan ja kallisti tutkivasti päätään. Ilmapiiri kävi kiusalliseksi, jos he jäisivät vain ihmettelemään äsken tapahtunutta.
Se ei kuitenkaan ehtinyt tapahtumaan, kun jotain outoa tapahtui. Vähän matkan päässä heistä, kahden pilarin väliin, oli ilmestynyt kuin tyhjästä savua. Tamar levitti yllättyneenä hieman siipiään, perääntyen askeleen, kun savu alkoi pyörimään portaalimaiseen muotoon, vaihdellen sinisen ja tumman sävyissä. Koko tumma alttari jyrähti niin että Tamar levitti vaitomaisesti kyntensä levälleen, silmät suurina tuijottaen portaalia. Mitä ihmettä-?!
Korkea, vertahyytävä ääni kuului portaalimaisen aineen takaa, saaden Tamarin puremaan hammasta. Hän järkyttyneenä vilkaisi Kazraniin, joka oli ponnahtanut ilmaan, mutta räväytti samantien katseensa takaisin portaaliin. Sen läpi sylkäistiin ulos otus, jonkalaista Tamar ei ollut koskaan nähnyt. Hän säihkätäneenä loikkasi sivulle, levittäen raskaat siipensä samalla. Hän ei kuitenkaan ehitnyt kauas, kun olento rääkäisi. Tuntui kuin verta olisi voinut vuotaa korvista sen jälkeen. Päässä soi ja Tamar yritti purra hammasta yhteen. Hän löi siipiään kiivaasti, jotta pääsisi mahdollisimman kauas portaalista. Kazran huusi häntä perääntymään, johon Tamar ei viitsinyt edes vastata. Niitä olentko tulvi portaalista koko ajan enemmän ja enemmän, jokainen aivan yhtä karmaisevan näköisiä. Tamar kohosi korkealle ilmaan, jossa valitettavasti hänen tumma olemuksensa näkyi selvänä taustaa vasten. Onneksi olento joukon alkupää ei vaikuttanut olevan kovinkaan kiinnostunut heistä, ennen viimeisempiä olentoja. Tamar katsoi silmät suurena, kuinko osat olennoista katsovat kuin tyhjään ja osat sulautuivat vuorien varjoihin, kadoten aivan yhtä lailla.
Tamar äkkiä käänsi katseensa tarkistaakseen Kazranin tilanteen, kun huomasi yhden olennoista valkean lohikäärmeen kimpussa. Punainen veri lennähti ilman halki tumman olennon, joka oli puoliksi kuin savua, upotti kyntensä valkeavoittoisen selkään. Kazran pudottautui reilusti ilmassa alaspäin, oranssinkirjavien sulkien tipahtessa vereen värjääntyneinä.
Tamar ei ollut edes ehtinyt reakoimaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti!
Jälleen olento karjaisi niin että silmissä sumeni. Tuntui kuin jokin olisi tarttuntu hänen päähänsä ja yritti painaa sitä kasaan. Kazranin jäädessä maan kamaralle olento käänsi karmaisevan olemuksensa Tamaria kohti. Hänen sisälmyksiään kylmäsi, kun irvokaan näköinen suu alkoi avautumaan yliluonnollisiin mittasuhteisiin. Yrittikö olento hyökätä häntä jollain elementillä, vai aikoiko toinen ottaa hänestä ison haukun?!
Hän alkoi huimaamaan. Tamar ei jäänty odottelemaan yhtään sen enempää. Hän veti siivet kiinni kylkiin ja lähti tippumaan rajusti alaspäin, kiihdyttäen vauhtia niin että korvissa humisi. Hän äkkiä pakeni olennon luota alaspäin niin kovaa kuin vain mahdollista. Hän valmisteli itsensä ja kääntyi kesken laskun jyrkästi, pyrkien olennon alle. Hän latasi voimiaan ja keskittyi. Olennon alla ollessaan hän kääntyi jyrkäsi ja suuntasi kallonsa kohti puoliksi savumaista olentoa. Hänen suunsa täytti kirkas valkoinen valo ja puhtaasti vaalea salama kiisi olentoa kohti. Se osui suoraan olennon irvokaisiin kasvoihin ja toivottavasti sokaisi sen edes hetkeksi aikaa. Tamarin tarkoitus oli luoda mahdollisima häikäisevä hyökkäys, joka toivottavasti turruttaisi olennon siksi aikaa, kun Tamar ja Kazran lähtisivät menemään ja saisivat tarpeeksi etumatkaa olennosta, jotta tämä ei lähtisi heidän peräänsä.
Tamar kiisi ilman halki matalalla maan tasalla, Kazranin ilmeisesti lentäessä jo edeltä. Hän suuntais itsensä ylöspäin keräten vauhtia siipiään lyömällä. Olisi päästävä vuorten toiselle puolelle mahdollisimman pian, jotta olento ei näkisi heitä enää. Pakokauhu sai sydämen hakkaamaan niin kuin ei ollut pitkään aikaan hakannut. Tamar ei muistanut edes jolloin olisi tuntenut moista pelkoa. Tuuli hakkasi päin kasvoja Tamarin kiitäessä Kazrania kohti. Toisella oli selvästi vaikeuksia lentää, haava tämän selässä oli värjännyt koko selän ja kyljet punaisiksi. Tamar pakotti itsensä hylkäämään pakokauhunsa ja lensi mahdollisimman lähelle Kazrania kun vain kehtasi.
”Pystytkö lentämään?!” Tamar kysyi, vilkuillen olkansa yli sinne missä otus oli. Se oli jääny roikkumaan toistaiseksi ilmaan, joka sopi Tamarille oikein hyvin. Hän ei halunnut otusta enää minnekään lähelleen.
Sydän edelleen jyskyttäen Tamar kiinnitti huomionsa takaisin Kazraniin. Toinen saattoi olla outo ja muukalainen edelleen, mutta ei hän silti aikonut jättää tätä kuolemaan olennon armoille.
”Mikä ihme tuo oikein oli?!” Tamar ärähti kauhissaan kuin itsekseen, mutta oli melko varma että Kazran olisi mahdollisesti kuullut sen myös. Hän pudisteli päätään ja lensi suuntasi itsensä lentämään Kazranin alapuolella, jos toisen lento katkeisi, tippuisi tämä mahdollisesti hänen selkäänsä. Tamar vaikka kantaisi toisen lopun matkaa, mutta tahtoi saada heidät kummatkin pois täältä. Hän käänsi jokseenkin huolissaan katseensa Kazraniin ja jos mahdollista yritti tavoittaa tämän katseen. ”Meidän on löydettävä se sinun tuttusi, Raziel, tai joku parantaja. Tuolla haavalla et muuten pitkälle pötki.” Tamar murhati. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei tuntenut toista niin hyvin että olisi voinut tuosta noin vaan lähteä kantamaan urosta.

Nimi: Kazran

14.06.2018 23:38
Kazran saattoi jälkikäteen hieman naurahtaa toisen reaktiolle omaansa vastaan, kun violettisuomuinen levitti yhtä uhkaavasti - vai puolustavasti? - siipensä sitä vastaan ja antoi ymmärtää, että valkovoittoisella ei ollut sijaa ryttyillä. Sillä kuitenkin oli aika luottavainen olo, vaikka tilanne ei kärjistynytkään kahden tahdon taistoon tässä keskellä punaista hiekkadyyniä.
Reniarilainen lähti kävelemään kohti mustaa alttarirakennelmaa puhuessaan niitä näitä ja se saattoi olla tyytyväinen toisen seuratessa sitä mukisematta. Ehkä Kazranilla oli sellainen vaikutus jo oudon puhetyylinsä vuoksi, että lohikäärmeet tahtoivat ottaa siitä selvää paremmin ja ehkä ansaitakin siitä jotain. Kuka tiesi?
“Kohtasin minä sellaisen”, se tokaisi muistellen Razielia ja tuon tähtitaivaasta repäistyjä suomuja. “Raziel, sineä tummaa ja valkoisia tähtiä. Valkoisessa kaupungissa. Ainakin väitti hän parantaja olevansa. Ota sitten itse selkoa…”
Kazran virnisti hieman muistellessaan kilpailuhenkistä toveriaan ja sitä hieman harmitti, kun toinen ei ollut ahtautunut mukaan ja pitänyt muistisairaalle, eksyneelle valkosuomulle seuraa. Mutta joka tapauksessa --!
“Kai niin asia on”, Kazran hymähti hieman ponnettomaan sävyyn kuin se ei olisi nähnyt tarvetta asettaa enemmän todistavaa painoa toisen sanoille. “Minä täältä olen kuitenkin. Tiedä vain, miksi ja miten.”
Olkiaan kohauttaen Kazran asettui uhripaaden toiselle puolelle, mikä sai samalla sen sineen leimahtavat silmät syttymään mielenkiinnosta. Valkovoittoinen katsahti kuitenkin vielä kulmiensa alta tummanpuhuvaan seuralaiseensa pienen savutuprauksen saattelemana.
“Tamar, Tamar~” se hykerteli toisen nimi lipevän kuuloisen kielensä päällä. Kazran ei niinkään välittänyt siitä, että se kuulosti suorastaan tungettelevalta. Mutta entä se itse sitten?
“Tiedä en. Täällä olenko vain pari päivää ollut, vuosiakohan? Sanoa on vaikea, kun muistia ole ei.” sulkasiipi myönsi siirtäen sitten koko huomionsa jälleen uhripaateen. Se laski eturaajansa pois sileäksi hiotun, täysin onyksisen kiven päältä ja katsoi Tamariin uudestaan. Tällä kertaa kuitenkin erilaiseen sävyyn, näyttäen jopa siltä, että se saattaisi syödä toisen. Saattoi oikeastaan arvatakin, mitä Kazran ajatteli, mutta sitten se nauksautti sinistä kieltään, kääntyi ympäri ja käveli pitkällä askeleella lanne keinuen alttarin toiselle puolelle. Pylväissä oli muutamia vääntyneitä kynttelikköjä, mutta aivan alttarin toisessa laidassa uhripöydän takana oli suurempi väli kahden pylvään välillä. Se kiinnitti Kazranin huomion, eikä se täten kääntänyt katsettaan Tamarin esittäessä kysymyksen ääneen. Hetkeen valkoinen sulkasiipi ei sanonut mitään, koska se ei oikeastaan tiennyt tuohon vastausta, mutta joka tapauksessa se tykkäsi tehdä omia arvailuitaan kaikesta vähänkin magiaan ja tieteeseen liittyvästä.
Kazran ei kuitenkaan ehtinyt avata suutaan sen paremmin kuin vain jättääkseen sen hämmästyksestä auki, kun sen silmät sattuivat pylväässä olevaan laattaan ja sen riimukirjoitukseen. Sulat sen niskassa nousivat pystyyn jonkin verran, mutta se ei näyttänyt agitoituneelta tällä kertaa.
“Tänne tule”, Kazran kehotti, mutta sen sävy oli kiireestä ja lähes käskevästä tavasta kireähkö. “Pystytkö tuota lukemaan?”
Se nosti eturaajansa pyyhkäisemään tolppaan valettua laattaa pudottaen uurretuista kirjaimista hiekkaa pois. Laatta oli tumma, vähän vihertävä, mikä kieli hyvinkin siitä, että se saattoi olla pronssinen. Aika oli kuitenkin kuluttanut pronssin ja nyt se oli vain vailla puhdistusta.
“Hyväkuntoiselta se näyttää, mutta sinäkin sen osaat vanha sanoa olevan. Sitten kuinka vanha, en sanoa osaa. Aika laaja käsite kuitenkin on, ja jos sanotte saaren tämän merestä nousseen, niin ajan hammas ehkä siihen ei ole päässyt puremaan”, Kazran sanahti, mutta selvästi aikeinaan vielä jatkaa, kun se pyyhkäisi pronssilaatan puhtaaksi. “Siltä näyttää, että ajan saavuttamattomissa on saari ollut. Aikakupla jonkinlainen? Magian läsnäolon aistia voi, oletko varmasti huomannut sen itsekin, eikös? Hämmästyä osaisi en, jos saaren magialla omalla näppinsä olisi pelissä.”
Kazran jäi seisomaan siihen aloilleen siivet kyljilleen joutsenmaisesti taiteltuina. Sen sininen katse oli kuitenkin kiinnittynyt kokonaan nyt laattaan, kun se yllättäen ymmärsi pystyvänsä lukemaan sitä itse. Valkovoittoisen ilme oli hämmentynyt, kun se kurottautui lähemmäs.
“Mielenkiintoista…” Kazran hymähti miettien hetken, että kertoisiko se Tamarille, mitä laatassa luki. Niinpä se päätti vain lausua sen ääneen.
“Náf-ophei lêen keddva, io’wen csá qve.”
Kazran tunsi olonsa ensimmäistä kertaa tyhmäksi koko sinä aikana, kun se oli ollut hereillä. Se vilkaisi suorastaan nolona Tamaria ja perääntyi sitten katse toiseen suuntaan siirrettynä. Eh.
Tauluun kirjoitetun sanat kuitenkin saivat jotakin tapahtumaan: Kazran ei ensin täysin ymmärtänyt sitä, mutta kahden pidemmällä välimatkalla olevan pylvään väliin ilmestyi sinistä ja mustaa, pyörteilevästä usvasta muodostunut portaali, minkä ilmestyminen sai koko alttarin tärähtämään. Kazranin katse oli ensimmäisenä sen omissa jaloissa mustalla onyksillä, mutta samassa se heitti sinisen katseensa kohti portaalia, kun sen takaa kuului terävä, korvia särkevän nouseva ääni. Siinä vaiheessa valkovoittoinen tiesi, että nyt olisi aika häipyä. Se loikkasi suoraan siivilleen vain säikähtääkseen enemmän portaalin läpi syöksyessä luurankomaisen, lähes lohikäärmeen kokoisen hahmon, joka iski siivillään ilmaa. Olennon ääni porautui suoraan Kazranin kalloon ja se sulki silmänsä tuskissaan miettien, että voisiko sen pää haljeta silkasta äänestä.
“AIKA MENNÄ!!” se lähes rääkäisi Tamarille kuin toinen ei olisi ymmärtänyt jo asian vakavuutta, vaikka kyllähän tuo uskottavasti oli. Mutta yksi olento ei jäänyt ainokaiseksi, kun sen perässä kuumaan aavikkoilmaan lehahti kokonainen parvi vihaiselta vaikuttavia puolihenkiä, jotka selvästi tahtoivat kostaa vangiksi joutumisensa.
Kazran iski kuumaa ilmaa villisti siivillään kohotakseen korkeammalle ja päästäkseen kauemmas taivaalle pyrkivästä mustasta parvesta. Suurin osa vapautuneista ei tuntunut huomaavan kahta lohikäärmettä, mutta viimeisien joukossa ulos päässyt pyrähtikin erilleen ja Kazran sai sopivan näköyhteyden vain todetakseen, että savuavan kallon kuopissa ei ollut lainkaan silmiä, vaan oranssihtavaa hehkua. Olennon rinta oli kuin revitty auki leuan alta vatsaan kylkiluiden vain kehystäessä riivatun näköistä kokonaisuutta.
Kazran ei kamalasti ehtinyt huomata muun parven kadonneen kuin tuhka tuuleen, kun tämä yksi jäljelle jäänyt olento syöksähti suoraan sen yläpuolelle vain iskeäkseen sitä voimalla selkään. Sulkasiipinen tunsi pitkien kynsien repivän lihaa syvältä repäisten kuin epähuomiossa mukaansa muutamia sulkiakin. Oranssinkirjavat sulat leijuivat verisinä kohti maata, kun kirlianin korvia särkevä ääni karmi selkäpiitä pahemman kerran, mutta Kazranin kohdalla muukin siellä selässä tuntui. Valkovoittoinen huomasikin shokkitilassaan hieman huonosti, miten se oli pudota suoraan hiekalle sieltä paristakymmenestä metristä, mihin se hädin tuskin oli ehtinyt nousemaan. Kipua se ei vielä ymmärtänyt tuntevansa, vaikkakin punaisen veren valuessa valtoimenaan pitkin valkoisia kylkiä se ei voinut olla huomioimatta, että haavasta oli tullut pahempi kuin se oli aluksi odottanutkaan. Niinpä se joutui pudottautumaan kehnosti hiekalle melkein tasapainonsa menettäen. Jo valmiiksi punertavalle aavikolle putosi veripisaroita kuin helmiä Kazranin suunnatessa käärmemäisen kallonsa kohti Tamaria, jonka tilanne sen oli pakko varmistaa - vaikka tuo olikin muukalainen.
“Pois sieltä, nyt!” se yritti huutaa, mutta kipu alkoi yllättäen ottaa sitä kiinni saaden äänen kuivumaan suoraan kurkkuun. Kazran joutui haukkomaan henkeään ja seisomaan aloillaan huterassa asennossa, kun se katsoi lohikäärmemäisen olennon avaavan syvälle poskiin uurtuneen suunsa irvokkaan, suorastaan yliluonnollisen avonaiseksi kohti Tamaria. Yrittikö tuo Tamaria pienempi elukka syödä aikuisen lohikäärmeen kokonaisena?
Kazran ei tahtoisi jäädä ottamaan selvää, joten se pakotti itsensä uudestaan siivilleen pyrkiäkseen pakoon. Ehkä alttarilla vierailu ei ollutkaan paras mahdollinen tapa aloittaa seikkailua saarella.

Nimi: Arquanox | Nheman keisarikunta

11.06.2018 21:25
Mustavalkean valaskalan yllättynyt, terävästi Arquanoxiin suunnattu reaktio kirvoitti vanhemmasta uroksesta yllättävän jurahduksen kuin se olisi hykerrellyt tai ainakin yrittänyt. Kultapiikkinen häntä heilahti pari kertaa ilmassa puolelta toiselle amiraaliherran tasoittaessa vauhtinsa toisen vierelle. Huppu tuon päässä hämmensi hieman, mutta Arquanox vain virnisti olevinaan erikoiselle pukeutumistyylille. Toinen kuitenkin tuntui aivan eniten olevan kiinnostunut sen miekasta, jonka terä kimmelsi kultaisena kirkkaassa pakkaspäivän valossa. Amiraali tuprautti savua sieraimistaan ja pyrki mahdollisesti kohtaamaan tämän vieraan lohikäärmeen katseen, ei niinkään varoittavaan sävyyn, mutta siitä saattoi huomata hienoisen jännittyneisyyden toisen kiinnittäessä miekkaan huomiota kuin harakka hopealusikkaan. Se oli jo liiaksi, ainakin Arquanoxin mielestä.
"Kullankimmellys silmissä, eh? Terä on hämäävä, usko pois, kultaa se ei ole. Se kuitenkin yhtä kaikki tottuneesti katkaisee varkaalta raajat.” vanhempi lohikäärme jurahti kulmaansa kohottaen, nyt hieman tasaisemmin liitäen. Toki sen sanoihin oli piilotettu varoitus, sekä suora uhkaus, mutta jäi Sharzaerin punnittavaksi tuon oma ymmärrys niitä kohtaan.
Arquanox iski pari kertaa siivillään kylmää ilmaa, mutta ei kiihdyttänyt vielä vauhtiaan tai laskenut korkeuttaan päätyäkseen hopeasuomuisen elukan rinnalle edempänä. Sen sijaan se tarkasteli Sharzaeria pitkällä katseella, mutta vaikka se olisi joskus nähnytkin tämän muukalaisen tai jopa jakanut tuon tuomion, ei se niinkään toista tunnistanut. Tuplaluomi naksahti hieman Arquanoxin räpäyttäessä kultaisia silmiään.
Mustavalkea vieras kielsi vakavahkoon tapaan aikomukset syödä hopeasuomuinen lohikäärme, mikä sai Arquanoxin oikeanpuoleisen suupielen kohoamaan. Ei niinkään hymyyn tällä kertaa. Se lähti laskemaan korkeuttaan ottaakseen alempana räpiköivän kiinni, vaikka sen huomio edelleen kiinnittyi tähän huppuun sonnustautuneeseen lohikäärmeeseen.
“Kokemusta siis on? Maailma onkin edelleen yllätyksiä täynnä… Ilmeisesti olot ja elämäsi laatu ovat moiseen ajaneet? Mistähän moinen?” Arquanox katsahti hieman takaviistoon silmänsä viirummiksi kavenneina. Se ei näyttänyt tuomitsevalta tai inhoavalta, vaan pikemminkin… Vaikea loppupelissä sanoa.
Arquanox kaarsi hieman oikealle vain palatakseen hopeasuomuisen samaiselle puolelle liitämään. Täten se hidasti hieman vauhtiaan toisen erikoisempaan lentotapaan sopivaksi.
Kultaiset sielunpeilit olivat yllättäen paljon kylmemmän oloiset kuin pakkasilma kolmikon ympärillä, kun käärmerakenteinen tuntui jättävän Arquanoxin aluksi huomiotta. Se otti suorana hyökkäyksenä itseään vastaan vastaamattomuuden - ja täten ylempiarvoisen huomiotta jättämisen. Ennen kuin Arquanox kuitenkaan ehti miekkaansa vetämään toisen kurkulle alkoi toisesta ääntä pihistä. Kultateräinen miekka sai jäädä nahkaremmeihin roikkumaan. Toistaiseksi.
“Vuorilta tuskin moista löytyy. Jos huomasit, olemme kovin kaukana pohjoisessa. Jos täällä on elämää, tai on edes ollut jotain sen kaltaista, niin se löytyy etelämmästä”, Arquanox tokaisi melkein toisen sanojen päälle tuon osoittaman suunnan ollessa vain tyhjästi eteenpäin. “Pohjoisen Nheman väkeä siis, kas vain! En ihmettele siis, että kylmät ilmat vetävät sinut pohjoiseen~”
Arquanoxin sävystä saattoi samaan aikaan kuulla pienen tyytyväisyyden kipinän, vaikka se ei kovinkaan arvostanut toisen vähävaraista ammattia. Tällä kertaa se kuitenkin tuomitsi vähemmän, olihan toinen sen verran erikoista sarjaa, että ehkä vain parempi.
Värityksensä puolesta kuin vanhasta valokuvasta kotoisin oleva monisiipinen esittäytyi olevansa Kazemarista. Se kiinnitti hieman Arquanoxin huomiota ja se suorastaan kohotti kulmaansa. Uudemman kerran.
“Itse en ole kovinkaan paljon astunut niin etelään kuin Kazemar. Lähinnä satamassa olen käynyt, saavuimme nytkin sitä kautta -- kai tunnette Nheman sotalaivaston ja Jääsydämen? Aijai… Kazemarissa on vielä paljon salamatkustajia sekä ruumavarkaita.”
Arquanox päivitteli, vaikka se tiesi tehtävänsä täällä olevan nyt tärkeämpi. Se olisi kuitenkin ihan mielellään karsinut viimeisetkin rippeet merirosvoudesta pohjoisen lisäksi myös eteläisestä Nhemasta.
“Olet joutunut yllättävään tilanteeseen, näemmä, kun lohikäärmeen liha on joutunut lautasellesi niinkin varakkaassa tilanteessa, että kuitenkin olet purjehdusta voinut opetella, Geidrael hyvä”, Arquanox sanahti, mutta se ei suoraan antanut ihmetystään ilmi vain sanojensa perusteella.
Mustavalkea lohikäärme kuitenkin otti aiheekseen tiedustella Arquanoxin asioista, mikä sai vanhemman uroksen suun kapenevaan torjuvaksi viivaksi. Sen huulille levisi kuitenkin omituinen, hampaat paljastava hymy vastauksen kera.
“Varmassa turvassa, usko pois. Ja tehtävämme? Keisarinnanne tahtoo tämän maan oikeutetusti Nhemalle. Olemme tulleet tutkimaan ja valloittamaan. Ehkäpä pieni työ kelpaisi teillekin, mitä sanotte? Tunnutte kuitenkin puilla paljailla olevan täällä, kummallakaan ei ilmeisesti sen paremmin tietoa suunnastakaan”, Arquanox jatkoi luoden katseensa myös Draetráksi esittäytyneeseen urokseen. “Kertokaas, pysyykö kartta tai kompassi kourassa? Kiinnostaisiko pieni salapalvelus, hmmh? Ei mitään suurta, kerrotte vain miehistön sekä saaren asukkaiden keskuudessa liikkuvan sanan suoraan minulle paljastamatta vielä mitään laivastosta.”
Toki Arquanoxilla oli muutakin mielessä, mutta se näki parhaaksi jättää hieman salaisemmat aikeensa pimentoon. Se tahtoi sitä paitsi vahtia hieman tätä kaksikkoa, sillä se ei kokenut noiden olevan pelkkiä tutkimusmatkailijoita -- vaikka näin pieni porukka ei kamalasti mahtaisi sen suunnitelmille vallata tämä suuri Desira II:n nimen alle.

Nimi: Tamar

31.05.2018 20:00
Tarkemmin ajateltuna, Tamar ei edes tiennyt miksi oli seurannut vierasta lohikäärmettä näin pitkälle. Hän oli nauttinut maisemista ja tahtonut selvittää, mitä toinen teki, ennen kuin liittyisi tämän seuraan. Mutta toisen lauskeutuessa suoraan autiolle aavikolle, jossa oli tumma rakennelma, oli Tamar päättänyt laskeutua myös. Toinen oli ottanut hänet vastaan mursiten ja siivet leveänä, johon Tamar oli vastannut omien siipiensä levittämisellä ja varautuneella katseella oranssinkeltaisen sielunpeiliensä lävitse. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut, sillä valkea rotusukulainen oli ilmeisesti huomannut, että hänellä ei ollut agressiivisiä aikomuksia.
Valkea lohikäärme sen sijaan antoi hänelle tilaa laskeutua, todeten heti päin naamaa hänen haavansa. Tamar laskeutui suuren kehonsa kanssa hiekalle, sen murujen painuessa heti varpaiden väliin. Tamar otti tukevamman asennon kolmella jalallaan, pitäen siipensä edelleen hieman levällä, jotta saisi pidettyä tasapainonsa paremmin. Hän ei myöskään luottanut valkeaan lohikäärmeeseen, joten tahtoi olla valmiina toimimaan, jos toinen aikoi jotain. Tamar vilkaisi vain toiseen nyrpeästi tämän mainitessa hänen loukkaantumisensa, lausahtaen vain. "Rankka matka. En ole kohdannut kunnon parantajaa." Pienemmän lohikäärmeen alkaessa puhua Tamar räpäytti yllättyneenä silmiään toisen aksentille. Hän ei ollut koskaan kuullut moista, edes rosvojen seassa. Tamar oli kuitenkin kiertänyt Nheman maita vaikka kuinka, eikä aksentti kuulostanut tutulta.
"Tiedän että tämä on saari, saavuin juuri laivalla tänne." Tamar murahti, vaikkei kuitenkaan ilkeästi. "En ole tavannut vielä muita kuin sinut, mutta voin kuvitella kaikkien tänne saapuneiden tulleen samasta maasta." Hän kulmaansa kohottaen kysyi, hakien varmennusta asiaan. Nhema nyt kuitenkin oli ainut asutettu maa missään täällä päin maailmaa. Hän saattoi kuulostaa hieman töykeltä, mutta se ei ollut tarkoitus.
Valkea lajitoveri käännähti ympäri ja lähti astelemaan tummaa rakennelmaa kohti. Tamar vilkaisi määränpäätä, mutta lähti sitten nilkuttamaan toisen perässä, pyrkien pysymään pystyssä hiekan siirtyessä jalkojen alla. Täällä aavikolla oli paljon lämpimämpää kuin ylhäällä ilmassa ja satamassa, niin että sidottu kylki ja jalka alkaisivat pian hikoilemaan. Sitten kyllä kirvelisi varmasti niin maan penteleesti.
Tamar kateli ympärilleen aavikolle, mutta mitään en näkynyt tummaa kivirakennelmaa lukuun ottamatta. Hänen katseensa siirtyi Kazraniksi itesensä esitteeleeseen lohikäärmeeseen. Tamar nyökkäsi ja lausahti. "Tamar." Oli kai vain kohteliasta kertoa oma nimensäkin, kerran kun toinenkin oli esitellyt itsensä. Toinen mainitsi Tamarin nähneet satamakaupungin. Tamar pudisteli päätään. "En. Oletko itse ollut täällä jo kuinka kauan?" Hän kysäisi. Toisella tuntui riittävän tarpeeksi kysyttävää heille kummallekin, mutta Tamar ajatteli yrittävänsä ottaa edes jotain selvää toisesta.
Kazran loikkasi sen ihmeellisemmin ajattelematta dyyniltä alas, jolla he olivat käppäilleet. Tamar vilkaisi alas ja loikkasi alas toisen perässä, pehmittäen laskuaan suurilla, raskasrakenteisilla siivillään. Nyt täällä alhaalla, näki selvemmin tumman rakennelman heidän edessään. Tamar siristi sille silmiään, pitämättä siltä minkälainen tunnelma paikasta välittyi. Maa kovettui kovaksi, hiekattomaksi maaksi, joka oli kärsinyt kovia kuuman auringon alla. Täällä ei eläisi mitään muuta kuin tuholaisia. Tamar painoi kyntensä jännittyneenä maahan. Hän ei pitänyt paikasta, mutta tahtoi selvittää mikä sen tarkoitus on, jotta ei kokisi mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Hänen pitäisi ehkä kertoa tästä kapteenille ja muulle miehistölle.
Kazran asteli suoraan rappusia kohti ja kiipesi ylös. Sen sijaan Tamar kiersi rakennelmaa maasta käsin, kynsien jättäessä maahan uria. Hänestä rakennelma oli häiritsevän epämiellyttävä. Tamar kierrettyään rakennelman toiselle puolelle, loikkasi myös ylös, toiselle puolelle Kazrania. Heidän välillään oli leveä, tumma pöydäntapainen koroke, joka sai väreet kulkemaan Tamarin selkpiitä varten. Kazran sen sijaan oli aivan innoissaan löydöstä, kiertäen sitä siniset silmät palaen. Tamar kallisti päätään, kulmat ajatuksissaan kurtussa. "Uhrialttarilta tosiaan." Hän myönsi mutisten.
Tamar pysyi jaloillaan uhrialttarin vierellä ja kallisti päätään. Hän etsi katseellaan Kazranin omaa ja kysyi. "Mutta jos olet oikeassa, niin minua kiinnostaisi kysymys. Miksi ja ketä varten täällä uhrattiin?" Paikkaan oli selkeästi asetettu vaivaa ja rahaa, jos katsottiin onyxipintaista rakennelmaa. Toki, se oli hieman sortunut ja pölyinen aavikon tuulista, mutta sen arvovaltainen olemus oli silti läsnä. Lattia jalkojen alla oli kuumaa, auringon alla palanutta. Tamar siirtyi myös kiertämään uhrialttaria, siirtyen sivulle hieman varjoisampaan paikkaan suuren pilarin vierelle. Hän seurasi Kazranin selvää kiinnostusta silmät viiruina, valkoiset pupillit hohtaen. "Kuinka vanha luulet tämän olevan? Koko homma näyttää kokeneen kovia." Hän viittoi katseellaan ylöpuolella olevaan hajonneeseen puolikaareen, sekin kivestä tehty.

Nimi: Kazran

29.05.2018 22:32
Valkovoittoisen sulkasiiven meno oli vauhdikasta sen sukeltaessa vuorten välistä tyylikkäällä syöksähdyksellä aivan punahiekkaisen aavikon laitaan. Punaista maastoa täplitti vuorilta laskeutunut lumi sekä muutama muu lumilaikku kauempana, mutta näin korkealta saattoi nähdä pidemmällekin etenkin näin kirkkaana päivänä.
Kazran jättäytyi leijumaan ilmaan antaen pelkän ilman kannatella itseään ilmassa hetken aikaa, kun se antoi sinisenä loimuavan, kuitenkinkin uteliaan sielunpeiliparinsa tarkkailla ympäristöä. Kazranin eteen aukeni maisema suurimmaksi osaksi polttavan punaista hiekkaa, joka kaukana sen alapuolella pyörteili korkealle ilmaan rajujen tuulenpuuskien mukana, tanssahteli hetken aikaa ja vaipui sitten hengettömänä takaisin aloilleen.
Kazran naksautti kieltään ja suoristi hieman siipiään, mikä antoi sille mahdollisuuden laskea rauhalliseen tahtiin korkeutta. Tuuli tällä puolella vuoria, etenkään näin ylhäällä, ei suinkaan ollut lämmin, mutta auringon porottaessa taivaalta punertava aavikko lämpeni tasaisesti ja pian Kazran saattoi tuntea lämpötilan rajun heiton laskeutuessaan rajamaaston ohitse. Sen valkeat jalat tupsahtivat varmasti maaperällä upoten aavistuksen uroksen painon alla. Hiekanjyvät vierähtivät dyyniltä alamäkeen pienen sortuman myötä, mutta Kazran sai pidettyä jalansijansa horjahtamatta. Lämmin aavikkotuuli pölläytti sen kasvoille hiekkaa ikävästi, eikä se voinut välttää epämukavuuden aiheuttamaa pärskähdystä. Mutta --
Varjo laskeutui Kazranin ylle raskaiden siiveniskujen pölläyttäessä lisää hiekkaa valkovoittoisen päälle. Aurinkoinen sää antoi sille mahdollisuuden valmistautua yläpuolelta saapuvaan lohikäärmeeseen, jonka suuntaan Kazran niska takakenossa kallonsa käänsikin. Sen ylähuuli nousi hitusen epätavallisen kumean murinan pyrkiessä kuuluville hampaiden takaa. Suuret siivet levähtivät avoimiksi toisen rauhallisesta olemuksesta huolimatta ja sulkalisäkkeet kääntyivät tuomaan siiville lisäkokoa. Vankka pyrstö heilahteli puolelta toiselle sinisten silmien suorastaan poratessa tätä tummasuomuista eläintä, joka sanaakaan sanomatta oli tänne asti liihottanut sen perässä. Toinen kuitenkin puhui, mikä sai Kazranin samantien tuhahtamaan äänekkäästi ja laskostamaan siipensä alemmas. Se lähes pyöräytti silmiään.
"Et terveeltä vaikuta kyllä", Kazran vastasi nuivasti siirtyen kuitenkin hieman, että toinen pääsisi halutessaan laskeutumaan sen eteen dyynille. "Uusia kaikki näillä main ovat. Et ainoa ole. Saari tämä on, mutta enempää sanomaan en kykene. Mistä matkasi taittaa, muukalainen?"
Kazran pyyhkäisi itsensä ympäri lähtien kävelemään dyyninharjaa pitkin toiseen suuntaan selvästi olettaen, että toinen kyllä seuraisi sitä, kun sen seuraan oli tupsahtanutkin. Reilusti vain mukaan, ei se purisi. Kovaa.
"Kazran nimeni on", se esittäytyi suoden puolittaisen katseen takavasemmalleen kuin varmistaakseen toisen pistäneen jalkaa toisen eteen. "Monikaan tuskin seutua tätä tuntee. Valkeassa kaupungissa ehditkö jo käydä?"
Askel askeleelta se upposi hiekkaan, mutta dyynin loppuessa se loikkasi itseään pukemattomaan tyyliin alemmas rinteeseen. Mustapilarinen rakennelma avautui aivan niiden eteen kuivalle, lähes hiekattomalle maaperälle. Ruhotupsuja ei ollut missään, eikä kuuma ilma houkutellut esiin kuin skorpioneja. Kazranin ilme oli lähes tyytyväinen sen katsoessa mustaa alttarimaista rakennelmaa hieman alakantista kallonsa aavistuksen kohotettuna.
"Mielenkiintoista..." se puheli yksikseen astahtaessaan mustalle, ilmeisesti onyksiselle rappuselle. Terävät kynnet raapaisivat sen pintaa Kazranin harpatessa kolmisen rappusta ylemmäs suoraan alttarille, jonka yläpuolelle ei avautunut suinkaan kattoa, vaan puolikaaren muotoinen, hieman sortunut reunus jykevien pilareiden varassa. Keskellä alttaria oli jonkinlainen koroke, mutta muuten paikka oli tyhjä.
"Ennen tällaista oletko nähnyt? Uhrialttarilta se vaikuttaa!" Kazranin ääni oli viimeisen lausahduksen kohdalla lähes innostunut ja se siirtyikin kiertämään pöytämäistä koroketta silmät kimmeltäen kuin jouluvalot. Se asettuisi mahdolliesti rappusia vastapäätä aivan pöydän toiselle laidalle nousten sitten hieman lonkkiensa varaan. Se nosti toisen etujalkansa sivelemään pöydän reunaa. Hmmmmh!

Nimi: Tamar

20.05.2018 22:16
Laiva keinui aaltojen mukana, meriveden iskiessä rytmikkäästi laivan kylkeen. Sisällä olevat tavarat oltiin vahvasti sidottu paikoilleen, jotteivän ne menisi keinahdusten mukana. Kannen alla olevassa lepotilassa oli jokaiselle miehistön jäsenelle oma paikka. Suuri, purppurantumma lohikärme, Tamar havahtui hereille omastaan. Maahan oltiin pudotettu pehmeä makuualusta, jossa hän lepäsi. Tamar haukotteli niin että suuri hammasrivistö näkyi, räpytellen oranssinkeltaiset silmänsä auki. Hän kohotti päänsä ylös ja katsoi ympräilleen. Ketään muuta ei näkynyt missään kannen alla. Olivatko kaikki kerääntyneet kannelle? Tamar kuulosteli parhaansa mukaan, mutta ei erottanut yhtääkään askelta kannelta. Kummastellen tätä hän alkoi nostamaan itseään ylös, kun irvisti muistaessaan. Tamar veti päälleensä vedetyn viltin sivuun ja katsoi kylkeensä. Valkeat siteet peittivät tummia suomuja vasemmasta kyljestä takajalkaan asti. Haavat olivat alkaneet arpeutumaan jo hyvin, mutta niihin sattui niin maan penteleesti, jos teki äkkinäisiä liikkeitä. Heillä ei ollut laivalla yhtäkään oikeaa parantajaa ja hän osasi vain ensihoidon alkeita. Ja keskellä merta kun olivat olleet oli ollut vaikeaa hoitaa haavaa yhtään mitenkään.
Tamar hengitti syvään ja nosti itsensä kolmella jalalla ylös. Hän ei laskenut vasenta takajalkaansa ollenkaan maahan, vaan lähti nilkuttamaan varovasti ulos rappusia kohti. Hän tuki tasapainoaan suurilla, raskaan verhomaisilla siivillään. Hän loikki kannelle ja katseli ihmeissään ympärilleen. Laivan kannella ei ollut ristin sielua, ainoana äänenä meren aaltojen hakkaus rantaa ja laivaa vasten. Tamar katsoi laivan ohi ja saareelle, tuijottaen sitä silmät suurena. He todella olivat löytäneet saarelle, jonne olivat purjehtineet jo pitkän aikaa. Nyt, auringon häikäistessä suoraan silmään valkean lumena heijastaessa, valkea kaupungi kohosi suurena hänen yläpuolellaan.
Tamar räpäytteli silmiään ja riisti katseensa irti kaupungista, katsellen myös muualle ympärilleen. Puut lähtivät heti kasvuun aivan kaupungin ulkopuolella, metsän verhoessa maata alleen. Tamar tunsi olonsa hieman kurjaksi, että kukaan miehistöstä ei ollut viitsinyt herättää häntä, edes ihan vain ilmoittaakseen että he lähtisivät tutkimaan uutta saarta.
Tamar ajatteli, että voisi itsekin lähteä tutkimaan saarta. Hän suuntasi katseensa kaupunkiin, josta varmasti löytäisi muut miehistönsä. Mutta sitten hän vilkaisi jalkaansa ja mietti. Jos kaupungissa olisi kauheasti väkeä, hän ei halunnut esitellä loukkaantumistaan jokaiselle. Niinpä hän suuntasi huomionsa muualle, pois kaupungista. Hän kiinnitti huomionsa metsän ylle, jossa sininen taivas otti vastaan.
Tamar hengitti syvään ja mietti. Hän ei ollut yrittänyt lentää vielä haavansa kanssa suuremmiten, mutta arveli että se kestäisi kyllä ihan hyvin, vaikka kiristäisikin varmasti tiukasti kyljestä. Hän terästäytyi ja ponnisti. Hän loikkasi ilmaan kolmella jalalla ja silti pääsi tarpeeksi, että kykeni levittämään suuret siipensä. Hän iski arpisia silpiään kerta toisensa jälkeen, kohoten koko ajan korkeammalle. Kuten hän arvelikin, haavaan kiristi ja nipisteli, mutta se ei ollut liian voimakasta, että olisi täytynyt lopettaa lentäminen. Tamar kohosi korkealle taivaalle ja hengitti syvään raikasta ilmaa. Pitkästä aikaa kykeni haistamaan jotain muutakin kuin merivettä.
Tamar liiteli metsän ylle ja katseli rauhallisesti ympärilleen, kiinnittäen huomionsa kaikkeen mahdolliseen. Hänen silmäkulmastaan näkyis nopea vilahdus, johon Tamar salamana kiinnitti huomionsa.
Valkoinen lohikäärme, jolla oli oransseja kohtia siellä täällä, kiiti hänen ohitseen reipasta vauhtia, varmaankin täysin huomaamatta häntä. Tamar kallisti tälle päätään ja katsoi suuntaan, mistä valkea lohikäärme lähti. Toisella ei näyttänyt olevan minkäänlaisia takaa-ajajia tai sen tyyppistä, joten toinen taisi vain olla jonkinlainen vauhtihirmu. Tamar epäröi hetken, mutta päätti sitten lähteä seuraamaan toista. Ehkäpä tämä voisi kertoa, mikä tämä saari oli oikein olevinaan, jos he sattuisivat keskustelemaan.
Tamar räpytteli siipiään ja nojasi eteenpäin, keräten vauhtia lentäessään toisen perässä. Hän ei ilmaissut itseään, mutta ei yrittänyt piilotellakaan. Toinen joko huomaisi hänet tai ei. Tamar seurasi toista aina vuorille asti, kun sai tarpeekseen. Tässä lennettäisiin vielä koko päivä, ellei hän tekisi jotain.
Päättäen siis kerätä toisen huomion, jos hänelle ei sitä vielä olisi, Tamar löi siipiään muutaman kerran erityisen raskaasti, että toinen ainakin kuulisi ne, kohoten hieman toisen lohikäärmeen yläpuolelle. Hän ei tahtonut tapella, vaan jutella, joten näytti myös sen ollen täysin rentona taivaalla. Tai ainakin niin rentona, kun hän vain kykeni olemaan. Vaikka Tamaristä tuntui, että edellisistä saamistaan reaktioista, hän taisi näyttää uhkaavalta halusi hän sitä tai ei.
Tamar kiisi lähemmäs toista lohikäärmettä ja laskeutui tämän tasolle. Hän kallisti toiselle uteliaan oloisesti päätään, valkeat pupillit viiruina. "Tervehdys." Hän lausui tarpeeksi kovaa, että toinen kuulisi häntä. "Et sattuisi tietämään, missä me olemme? Olen uusi näillä main, enkä tunne seutua." Hän piti äänensä rauhallisena, mutta ei täysin rentoutunutkaan ollessaan näin lähellä vierasta lohikäärmettä.

Nimi: Sharzaer

14.05.2018 00:01
Sharzaer ei ollut odottanut matkanteon olevan helppoa, mutta ei hän siitä huolimatta ollut myöskään innoissaan siitä, että oli sattunut olettamaan oikein ajatellessaan tämänkin maan pohjoisen olevan jopa yhtä kylmä kuin Jääkynnen. Täällä, kauempana meren rannasta, ei tuuli riepotellut häntä aivan niin arvaamattomasti. Siitä huolimatta hänen lentäessään viima puski häntä vastaan melkein kuin yrittäen työntää hänet takaisin merelle. Tuntui siltä kuin se olisi käskenyt hänen häipyä ja mennä sinne, mistä oli tullutkin, niin outo kuin se ajatus hänen päässään olikin. Ei tuulella ollut tahtoa, eikä sillä siinäkään tapauksessa olisi ollut mitään syytä välittää hänen tekemisistään. Hän ei ollut kukaan. Vain yksinäinen, tuntematon lohikäärme vailla muuta määränpäätä kuin se, minne hänen nenänsä osoitti.
Ja minne se osoittikaan? Lentäessään kohti sisämaata seikkailun toivossa oli Sharzaer jo hyvän matkaa kuljettuaan huomannut taivailla toisen lentäjän. Hän tuskin olisi kiinnittänyt tuohon huomiota haalistuneen harmahtavan värityksen vuoksi, mutta kylmä aurinko oli sattunut osumaan vieraan suomuihin sopivasti saadakseen ne hohtamaan himmeästi hänen silmiinsä kaukaisuudesta. Kiinnostuneena heikosta hohteesta oli nuorukainen muuttanut suuntaansa siinä toivossa, että löytäisi kenties jotakin arvokasta - arvoesineillä kun oli tapana kiiltää ja hänellä olisi ollut paljonkin käyttöä jollekin arvokkaalle. Mutta sen sijaan hän löysikin toisen lohikäärmeen räpiköimästä kummallisen näköisesti ilmassa, eikä hän lopulta osannut päättää, oliko tämä parempi vai huonompi löytö kuin arvoesine. Uskaltaisiko hän ottaa selvää? Joku muu olisi saattanut olla iloinen toisen lohikäärmeen seurasta tai edes pelkästä näkemisestä, mutta Sharzaer ei osannut ajatella kuin sitä toista mahdollisuutta, että tästä vielä koituisi vaikeuksia, kuten kaikista saattoi koitua. Niinpä hän oli toisen saavutettuaan hidastanut vauhtiaan ja jäänyt muukalaisen yläpuolelle ja tuosta taemmas tarkkailemaan tuon kovin kummallisen näköistä lentämistä. Vaikka hänen valkoiset silmänsä tuskin ulkopuoliselle olisivat paljastaneet hänen katseensa suuntaa, saattoi sen päätellä hänen päänsä kallistuksesta. Hän päätteli himmeän hopeasuomuisen olennon olevan vammautunut lohikäärme traakin sijaan, mihin ei paljoa terävyttä tosin tarvittu. Hopeasuomu oli myös kooltaan selvästi Sharzaeria pienempi, ja yhdessä nuo kaksi syytä saivat uroksen pitämään vierasta epätodennäköisenä uhkana. Ehkäpä hän voisi hitusen karmivan tarkkailun sijaan yrittää puhua. Kenties vieras osoittautuisi jotenkin hyödylliseksi.
Sharzaer pohti mahdollisuutta laskeutua alemmas ja tervehtiä hopeasuomuista lajitoveriaan, kun hän täysin yllättäen kuuli siipien läpsäytyksen, jota seurasikin nimenomaan tervehdys hänen viereltään. Karhealla äänellä lausutut sanat saivat mustavalkean uroksen hätkähtämään ja nostamaan alaspäin suunnatun päänsä ylös terävällä liikkeellä. Hänen kolme siipipariaan heilahtivat kerran ilman halki saaden hänet hidastamaan vauhtiaan. Hupun suojissa hänen rankaansa pitkin kulkevat lamput vaihtoivat väriään tavallisesta kultaisesta valkoiseen samalla, kun hän käytti sen lyhyen hetken ymmärtääkseen säikyttelijän sanat ja tajutakseen tilanteen. Jos toinen olisi halunnut satuttaa häntä, tuon ei olisi tarvinnut varoittaa tulostaan. Mutta se ei silti tarkoittanut, etteikö tuo voisi haluta tehdä sitä. Aivan, luottamusongelmia.
Sharzaer siirsi huppunsa reunaa voidakseen katsoa paremmin hänet yllättänyttä kolmatta pyörää, joka tuokin osoittautui lohikäärmeeksi. Tarkastellessaan nyt jälleen melko ilmeettömin kasvoin vanhemman lentäjän olemusta saattoi hän päätellä helposti monta asiaa jo pelkästään tuon vaatetuksesta. Kolmikulmainen hattu näytti kuuluvan laivan kapteenille; samankaltaisen oli omistanut myöskin hänet tänne kuljettaneen laivan käskynjakaja. Mustaan viittaan kietoutunut uros omasi yksivärisen kehon, jonka sävyn Sharzaer mielessään nimesi vedenvihreäksi, samoin tummahkot violetit siivet sekä kultaiset siivekkeet lähempänä lonkkiaan ja pyrstönsä alkupäätä. Uroksen katse vaelsi vielä taemmas ja osui lopulta julman näköiseen koukkuun toisen lohikäärmeen pyrstön päässä. Eikä sopinut unohtaa sitä kaikkein silmiin pistävintä osaa viimeksi saapuneen asussa: lantiolla roikkuvaa kultaista miekkaa. Sharzaerin katse kiinnittyi miekkaan pidemmäksi aikaa kuin olisi ollut pakko. Kulta oli pehmeytensä vuoksi hyvin epäkäytännöllinen metalli aseissa, sillä se tylsyi helposti, mutta kuka ties miekka olikin vain kullattu? Sharzaer ei tiennyt ilman kosketuksen tuomaa varmuutta. Mikäli miekka oli kuin olikin täyttä kultaa, oli Sharzaer sittenkin saattanut löytää aarteen.
Tajutessaan oman tuijotuksensa kietaisi nuorukainen vaivautuneen oloisesti mustavillaista huppuaan tiukemmalle kuin suojatakseen päätään jäätävältä puhurilta. Hän siirsi katseensa takaisin kohti hopeasuomuista olentoa heidän alapuolellaan ja huomioi vasta sitten kunnolla varakkaan näköisen lohikäärmeen kysymyksen, joka hetkeksi kummallisuutensa vuoksi sai hänet hämilleen. Kenties vihertävä uros oli päätellyt hänen keskittyneestä katseestaan ja tavastaan lentää pienen lohikäärmeen perässä jotakin väärää. Tai ehkä tuo yritti vitsailla? Sharzaer ei ollut varma siitäkään. Niinpä hän hetken pohtivan hiljaisuuden jälkeen vastasi äskeiseen säikähdykseen nähden yllättävän tasaisella äänellä: "Ei toverini. Enkä aio häntä syödäkään. Pahaksi onneksi inhoan lohikäärmeen makua ruoassani."
Hän oli maistanut. Kahdesti, vaikkaan ei tahallaan, ja seuraukset olivat ensimmäisellä kerralla koituneet kuolemaksi. Siitä mausta hän ei tosiaan pitänyt.
Mutta vanhempi uros oli jo laskeutumassa alemmas hopeasuomuisen kummajaisen vierelle alkaen tehdä tuttavuutta, vaikka Sharzaer kokikin tuon puhetavan melko tungettelevana ystävällismielisen tutustumisen sijaan. Hetken ajan Sharz harkitsi paikalta poistumista vähin äänin hänen keskustelukumppaninsa siirryttyä muuhun seuraan, mutta päätti sitten kuitenkin laskeutua alemmas silkasta mielenkiinnosta kaksikkoa kohtaan. Hänen kolme siipipariaan painuivat kasaan lähettäen hänet viistoon pudotukseen, kunnes hän saavutti saman tason kahden muun lohikäärmeen kanssa. Pudotuksessa viima heitti hupun hänen päästään, eikä hän vaivautunut ainakaan heti nostamaan sitä takaisin. Lähempänä ollessaan hän huomasi hopeasuomun kehon käärmemäiset piirteet ja tavan, jolla tuo uros piti siivistään kiinni lentäessään. Hän pohti, oliko pienempi lohikäärme aina mahtanut joutua kokemaan moisen vaivan kyetäkseen lentämään vai oliko tuo vammautunut elämässään. Kenties hän kapteeninhattuisen lohikäärmeen kärkkäiden kysymyksien seurauksena saisi tietää.
Violettisiipisen uroksen viimein esittäytyessä, oli nimi Sharzaerille yllätys siitäkin huolimatta, että hän oli arvellut oikein olettaessaan tuon lohikäärmeen olevan jotakin muuta kuin tavallista syntyperää. Sen lisäksi hän vaistosi mahdollisuuden sijaan lähinnä vaaran. Arquanox Bonearisin nimi oli hänelle tuttu, mutta ei pelkästään koulukirjoista tai sukutauluista. Samaisen lohikäärmeen nimi oli komeillut pergamentissa, jolla tuomari hänet oikeudessa tuomitsi kuudenkymmenen vuoden pakkotyöhön Jääkynnen kaivoksille merirosvoudesta ja varkauksista Nhemarisissa. Sitä ei kukaan hänelle ollut kertonut, mutta hän ei ollut elätellyt toivoa vapaudesta ahkeran työn palkkana vaan oli uskonut, että hänen tuomionsa olisi aikanaan päättynyt hirsipuuhun hänen käytyään liian vanhaksi tekemään työtä. Ellei hän niiden vuosien aikana olisi kuollut raskaaseen työhön ja huonoon ruokaan, jota vangeille tarjottiin. Se moska oli pahimmillaan homeessa tai täynnä toukkia.
Mitä tapahtuisikaan, jos hän Arquanoxin kysymykseen vastatessaan kertoisi oikean nimensä? Muistaisiko vasalli allekirjoittamaansa pergamenttia, jossa oli Sharzaerin nimi? Hän ei uskonut tuon muistavan, mutta tässä tilanteessa hän ei uskaltanut kokeilla onneaan. Sepä vasta olisikin ollut, jos hänen seikkailunsa olisi päättynyt takaisin Jääkynnelle tai vielä pahemmassa tapauksessa jonnekin tämän uuden mantereen korpeen pää katkaistuna kultaisella miekalla. Sellaiset eivät olleet hänen suunnitelmansa.
Nuorukainen kuuli kutakuinkin saman ikäisen hopeasuomun esittäytyvän ja kertovan nimekseen Draetrá ja olevansa kotoisin Routavuorilta. Toisen rohkaisemana päätti hänkin avata suunsa, vaikkakaan sieltä kuuluvat sanat eivät totta olleetkaan.
"Minut tunnetaan nimellä Geidrael Nederan", hän lausui erään kauan sitten tuntemansa nimen soljuvalla puhetyylillään ja päättikin juuri aksenttinsa vuoksi lisätä joukkoon hippusen totuutta. "Olen kotoisin satamakaupunki Kazemarista, missä myös opin purjehdusta."
Sharzaer uhraa ajatuksen Arquanoxin asemalle, jonka vanhempi uros niin varmasti hänelle ja Draelle ilmoitti ja päätyi kysymään: "Saanko tiedustella, missä mahtaa olla laivastonne, arvon amiraali ja mitä teette täällä sisämaassa ilman alaisianne?" Jokaisen Nhemassa asuvan merirosvon tulisi tietää, ettei tämä mainittu Jääkynnen sotalaivasto ollut heidän ystävänsä. Erittäin kaukana sitä, mikä olikin syy sille, että Sharzaer tahtoi tietää vihollistensa sijainnin. Mahtaisiko Myrskyn Ratsastajalle käydä kalpaten merirosvonmetsästäjien osuessa noiden tielle? Jos niin kävisi, Sharzaer toivoi, että olisi jättänyt maksamatta kärttyiselle kapteenille. Rahoista ei olisi mitään hyötyä meren pohjassa ja sitäkin vähemmän hän toivoi niiden päätyvän keisarinnalle uskollisten taskuihin kilisemään.

Nimi: Drae

07.05.2018 23:10
Aurinko paistoi ikävästi silmiin ja pakkanen puri ohuita siipikalvoja. Pieniä jääkietäitä oli ilmestynyt lohikäärmeen suomuille ja siipioimuille hänen liitäessään korkealla maanpinnan yläpuolella. Lähistöllä kimmelsi lunta sekä jonkinverran mustaa jäätä, jonka alla vesi oli uinahtanut kylmän ajaksi. Hieman kauempana näkyi tosin avovettä, jossa aallot sitten velloivatkin ja kunnolla. Taivaalla ei ollut juurikaan pilviä, joten sää oli melko kirkas. Auringon ohi lipui silloin tällöin ohut pilvenhattara, mutta muuten se paistoi jatkuvasti. Sen läsnäolo ei kuitenkaan juuri lämmittänyt.
Taivaalla liiteli ja lensi hiljakseen kaksi lohikäärmettä. Edellä oleva oli hopeanharmaa ja sen takana, jonkin verran eri korkeudella, lensi toinen lohikäärme joka ei ruumiinrakenteeltaan näyttänyt niin kummalliselta. Lentävien otusten seuraan liitty kohta kolmas lohikäärme. Draetrá kuuli hänen siiveniskunsa takanaan voimakkaina ja itsevarmoina lohikäärmeen noustessa korkeammalle hänen takanaan. Todennäköisesti toisen vierelle. Hän oli matkansa aikana tullut sen verran varautuneeksi, että kallisti päätään lentäessään, ja kuuli muukalaisten suunnasta puhetta toisella korvallaan. Toinen korva poimi alhaalta lintujen hiljaista laulua sekä aaltojen kohinaa ja tuulen tuiverrusta. Hetken kuluttua siipien humina laskeutui häntä lähemmäksi, ja pian hänen vierellään lensi tummanvärinen lohikäärme. Hän ei kehittänyt kyseiseen henkilöön sen enempää huomiota, kuin oli kiinnittänyt toiseenkaan lohikäärmeeseen hänen ilmestyttään hopeisen lohikäärmeen lähistölle.
Hän ei aivan heti vastannut tulokkaan kysymykseen. Jokin tässä lohikäärmeessä karmi hänen selkäpiikkejään niskasta hännänpäähän. Sivusilmällä hän yritti muodostaa itselleen lohikäärmeestä jonkinlaista kuvaa, mutta se oli vaikeaa muukalaisen lentäessään häntä hieman taaempana. Tummanpuhuva väritys ja puhetyyli sekä olemus kuitenkin saivat hänet nopeasti varuilleen ja etsimään vaistoillaan mahdollista pakoreittiä. Tässä säässä hänen siipensä kuitenkaan eivät jaksaisi kannatella kovin kauan -vaikka hän kylmältä alueelta lähtöisin olikin- joten vahvasiipinen, normaalisti kehittynyt vanhempi ja terve lohikäärme saisi hänet nopeasti kiinni. Drae siis hylkäsi pakoajatuksensa ja vastasi vain lyhyesti ensimmäiseen kysymykseen.
"Varmaankin... tuohon suuntaan", hän tuijotti eteensä tyhjin silmin. "Suojapaikan ja ruuan löytäminen lienevät tärkeimpiä asioita." Hän jatkoi mietteliäänä. Hän myös kaipasi viileää sekä kylmää ilmaa ja suojaväritykselleen sopivaa maastoa metsästykseen. Tälläisessä paikassa tosin saattoi olla enemmän vaaroja kuin riistaa, joten sekin piti ottaa huomioon sopivaa paikkaa etsiessä. Juuri saapuneen lohikäärmeen kysyessä heidän lähtöpaikkaansa, Drae mietti hetken ajan jälleen mitä vastaisi.
"Pienestä kaivuukylästä Routavuorilta", hän lopulta sanoi ja räpäytti laiskasti silmiään. Hän leihautti muutaman kerran siipiään saadakseen jälleen ilmaa niiden alle päästäkseen liitämään taas jonkin matkaa. Muukalaisen esittäytyessä pieni, kylmä väristys kulki hänen selkäänsä pitkin. Se sai haavat kihermöimään oudolla tavalla. Hän hartaasti toivoi ettei saisi kohtausta lentäessään ilmassa.
Kuullessaan Jääkynnestä hän samalla toivoi, ettei hänen menneisyytensä olisi seurannut häntä tännekkin. Hän pakotti itsensä pysymään rauhallisena ja käänsi käärmemäisen hitaasti päätään lohikäärmettä kohti. Tämän takia kyseinen uros siis vaikutti kummallisen tutulta ja aiheutti hänelle heti outoja väreitä. Hän silmäili tarkasti vanhempaa lohikäärmettä. Tämä suurempi lohikäärme kantoi itsensä ilmassa arvokkaasti, ja varmasti samalla tavalla hän toimi myös maassa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän yrittäisi saada tätä uutta maailmaa Nheman haltuun. Drae ei nähnyt laivoja, joten hän oli ilmeisesti lentänyt ainakin jonkin aikaa yksinään. Uroksella oli lihaksikas ruumis, joten todennäköisesti hän jaksoi myös viileässä ilmassa lentää pidemmänkin aikaa. Hän silmäili vanhempaa lohikäärmettä hyvin arvioiden ja pohtien, mitä hänen kuuluisi tehdä. Hetken ajan Drae epäröi sanoa mitään, mutta lopulta käänsi katseensa takaisin menosuuntaan.
"Draetrá, metsästäjä Routavuorten pienestä kylästä." hän vastasi hiljaisuuden jälkeen ja räpäytti siipiään jälleen kerran, nousten hieman ylemmäs.

Nimi: Raziel

02.05.2018 21:55
Raziel tyytyi Kazranin vastaukseen telepatiasta, hieman rentoutuen huomatessaan, että toinen ei näyttänyt taidon olevan mitenkään outo tai häirisevä. Raziel itse tunsi monia, ketkä ajattelivat telepatian olevan häiritsevä taito. Raziel oli hyvin ylpeä taidostaan ja oli onnellinen että osasi sen, sillä se oli auttanut häntä monesti. Oli se sitten taitoa tai omaa magiaa, oli aivan sama. Kyky kuin kyky. Kazranin varoittaessa olemaan varovainen Raziel äännähti myöntävästi ja toisti. "Samoin." Ties mitä väkeä oli tulossa.
Heidän ollessa kahden uuden tuttavuuden luona Raziel tarkasteli heidän joukkoaan uteliaasti. Hän hämmentyi hetkeksi aikaa Kazranin mainitessa, että vastaanotot eivät olleet hänen heiniään, kyn ymmärsi mikä oli mennyt vikaan. Razielin toinen suupieli kohosi virneenomaiseen. Mutta totta, Kazran ei vaikuttanut oikein olevan melkoinen tervehtijä. Hitsi, toinenhan oli melkein iskenyt häntä liekein heti ensiesiintymisessä. Mutta se oli ja meni. Toinen oli ihan hyvää juttuseruaa, kunhan tottui toisen hiemna erikoiseen puhetyyliin ja mielentoimintaan. Tai oikeastaan, ei toisen mielentoiminnassa mitään vikaa ollut ollenkaan, vaan enemmänkin ehkä sosiaalisissa tavoissa.
Fritzin kommenttiin väen saapuessa yhä enemmän ja enemmän paikalle Raziel oli pakko olevansa samaa mieltä. Hän ei ollut ehtinyt tehdä vielä paljoa mitään ja jo oli täällä vaikka kuinka väkeä! Raziel nyökäytti siis päätään Frizin vastaukselle ja kuunteli Kazranin kommentin. Hänen kohotti kulmaansa toisen arvuuttelulle.
Fritz kyseli kaupunkien perään, johon Raziel vain kohautti olkaansa. "Tiedähäntä, saavuttiinhan tänne vasta itsekin." Raziel tokaisi, päättäen olla mainitsematta, että oikestaan Kazran oli saattanut olla täällä ehkä kuitenkin hieman kauemmin kuin. Jos nyt oli totta, että valkea uros oli todella saaren alkuperäisasukki. Tosin, nyt kun Raziel mietti, hän ei jostain syystä kyllä yhtään epäillyt, etteikö toinen olisi. Ei sulkapeitteinen toveri nyt ainakaan Nhemasta ollut.
Raziel vilkaisi ainoaan naaraaseen heidän pikku joukossaan. Toinen oli yksinkertaisesti kieltäytynyt kumartamasta Kazranille, josta toinen vaikutta olevan oikein hyvillään. Raziel vilkaisi kaksikon välillä ja suu leveni sen verran virnistykseen, että rivi hampaita vilkkui juuri ja juuri. Hänen silmänsä räpähtivät uteliaasti Kazranin kysyessä, että missä roolissa toinen sitten Kazranin näki. Razielin itse miettiessä hänelle tuli mieleen ehkä... neuvonantaja? Historiakoitsija? Kirjailija? Vaikea sanoa, mutta jokin ammatti, missä sai puhua viisaita ja arvoitukellisesti. Raziel oli saanut sellaisen kuvan toisesta, että uros piti moisesta. Kazraniin vilkaisten Raziel kävi toisen läpi päästä varpaisiin. Hän ei nähnyt missään suurempia arpia tai muita ongelmia, joten tuskin ainakaan mikään sotilaspäällikkö. Sitten oli toisen tietämys magiasta ja kaikesta.
Fritz ilmoitti silloin, että jatkaisi tästä matkaansa muualle. Yöpaikkaa etsimään. Kazran tuumasi, että hänen täytyisi varmaankin ryhtä samaan, ennen kuin parhaat paikat olisi viety. Hän nyökkäsi varsin ystävällisesti pienelle uroolle ja toivotti. "Teeppä niin, onnea siihen, Fritz." Ties vaikka he vielä törmäisivät toisiinsa. Roiziliin vilkaisten Raziel odotti, lähtisikö tämäkin, mutta naaras jäi aloilleen. Sen sijaan hänen yllätyksekseen Kazran ilmoitti lähtevänsä. Raziel räpäytti yllättyneenä silmiään, mutta hymyili sitten toiselle toverillisesti. "Mm, nähdään toveri. Toivottavasti saat selille jotain uutta." Raziel sanoi merkitsevästi, tarkoittaen tätä uutta paikkaa, sekä vaalean lohikäärmeen omaa pääkoppaa. Saatikka vaikko jos löytäisi jotain uutta itsestään tai muistaisi jotain. "Minä jatkan omia reittejäni." Raziel ilmaisi kevyesti. Hän toivoi että näkisi Kazranin pian uudelleen, sillä tämä nyt kuitenkin oli hänen ensimmäinen täällä tapaamansa henkilö ja vieläpä mielenkiintoinen sellainen.
Kazranin astellessa tiehensä Raziel kiinnitti huomionsa ainoaan jäljellä olevaan lohikäärmeeseen. Roizil oli hiljainen keskusteluseura, josta piti vääntämällä varmasti saada tietoa irti, jos jotain halusi. Roizil piti haasteesta.
Hymyillen varsin ystävällisesti, silmien tuikkiessa leikkisästi, ellei jopa ilkikurisesti, Raziel astui hieman sivummalle, kohdaten naaraan katseen. "Liittyisitkö seuraani? Ajattelin mennä etsimään paikallista parantajan perää, jos täällä sellaista on. Olen katsos itse parantaja ja tahdon nähdä mitä täällä on tarjolla. Ties vaikka löytyisi jotain mielenkiintoisia uusia rohtoja sun muita." Raziel puhua pölpötti. Hän kutsuvasti katsoi suureen naaraaseen ja odotti tämän vastausta, ennen kuin lähti kävelemään takaisin aukiota kohti.
Raziel katseli aukiolla ympärilleen, miettien minne päin pitäisi lähetä kävelemään. Varmastikin johonkin suuremmalle kadulle, jossa olisi suurempia rakennuksia. Parantajan kodissa täytyi kuitenkin olla tilaa asiakkaille, jotka saattoivat hyvinkin viipyä yli yön. "Tännepäin, hm? Pääkaduilta luulisi löytävän ainakin yhden parantajan rakennuksen." Uteiaasti Raziel kysäisi naaraalta. "Mitäs itse olet tehnyt työksesi?" Raziel kohautti olkaansa. "Olin itse pääparantajana Nheman kuningaskunnan pääkaupungissa, kunnes lopetin." Raziel paljasti. Hän ei tiennyt uskoisiko toinen häntä, sillä oli vielä niin nuori. No, nuori ja nuori, mutta siinä mielessä.
Raziel katseli ympärilleen ja tuumaili rakennuksia, lumen narskuessa jalkojen alla, kynsien upotessa syvälle. "Oikeastaan, jos totta puhutaan, niin tahoisin varmaankin oman kotini olemaan jossakin vähän reunemmalla, lähempänä luonota. Nautin patikoimisesta ja yrittien keruusta. Tällainen keskeinen kaupungin hälinä ei oikein ole aina minua varten." Raziel hengitti syvään ja nautiskeli tutusta pistelystä suomuillaan. "Olen kuule Jääkynneltä kotoisin. Tuntuu kotoisalta tuntea pakkasen nipistelyä suomuilla." Raziel vilkaisi naarasta ja kallisti päätään kysyvästi. "Entäs sinä?" Raziel kuljetti katsettaan naaraan läpi, mutta ei osannut sanoa mistä toinen voisi olla. Tuskin ainakaan kuumilta hiekkarannoilta.
Tässä taidettiin nyt sitten alkaa tutustumaan oikein kunnolla, jos naaras suostuisi vastaamaan hänne kysymyksiinsä. Raziel oli ainakin paljastanut Roizilille jo enemmän kuin oli Kazranille. Ehkäpä se johtui siitä, että oli helpompaa puhua jollekulle, joka oli myös Nhemalainen. Hänhän ei tiennyt tästä maasta mitään, joten oli vaikea keksiä mitään aiheita mistä puhua Kazranin kanssa. Pitäisi lähteä tutkiskelemaan, niin voisi kertoa valkealle uroolle löydöistä, sekä muille uusille tuttaville, joita sattuisi kiinnostamaan.

Nimi: Kazran

30.04.2018 14:57
Valkosuomuinen pörhisti hitusen niskatöyhtöään, mutta askeltensa lomassa se salaa keskittyi paistattelemaan Razielin pienissä kehuissa. Kazran nautti tähtisuomun huomiosta jokseenkin paljon, mutta ei sanonut sanaakaan kiittääkseen tuota. Sen sijaan kalpeahko mutta hyväntuulinen hymy koristi hetken sen suupieliä. Hymy kuitenkin kaikkoni pian, kun Kazran joutui tekemään muutaman asian tarkasti selväksi magiasta. Se ei oikein pitänyt sävystä, jolla Raziel tuntui luokittelevan elementit lähellekään samaa tasoa. Nuorempi tapaus tuntui huomaavan tämän korjaamalla hieman sanojaan ja heittäen samalla uuden kysymyksen ilmaan. Kazran mietti hetken mutristaen hieman toista suupieltään ennen vastaustaan.
"En. Telepatia sellainen kyky on, johon eivät luonnonvoimat vaikuta. Se lohikäärmeen omaa osaamista ja jonkinlaista henkistä voimaa on." valkovoittoinen sanahti sitten miettien, erottiko sen vastaus telepatiaa kuitenkaan magiasta tarpeeksi. Tavallaan se olisi voinut sanoa telepatian ovan lohikäärmeen omaa magiaa, mutta ei yhtä voimallista kuin se, mikä Reniarin saarella vallitsi.
"Varovaisuuteen kehoitan." se totesi vielä Razielin tuumiessa jotain väen saapumisesta tänne. Kazran ei varsinaisesti nauttinut kaikkien loisien ilmaantumisesta, joten se päätti tarkastaa siksi tämän kaksikon. Kaikki eivät välttämättä olleet huonoa sakkia.
Niiden entiset keskusteluut ja aiheet jäivät taakse, kun Kazran päätti asettua poikkiteloin Fritzin ja Roizilin tielle. Siniset sielunpeilit tarkastelivat suoranaisina viiruina kaksikkoa. Raziel jutteli toisille kepeämpään ja selvästi puhumaan tottuneeseen sävyyn, kun Kazran taas ensimmäisenä suorastaan haastoi uudet tuttavat. Valkovoittoisen asento säilyi arvokkaana sen astahtaessa askeleen eteenpäin ja siististi kootessaan siipensä kyljilleen. Kazranin liskomainen kallo kääntyi aavistuksen tarkemmin Roizilin suuntaan, jota se oli ensinäkemältä erehtynyt luulemaan urokseksi. Ei mikään hemaisevin näky, eh, toisin kuin se itse kuten Raziel oli ehtinyt kehumaan!
"Vastaanotot lämpimät erikoisheiniäni eivät ole." Kazran tuhahti suorastaan tirkistellen Fritzia viiltävän kirkkaassa auringonpaisteessa. Sulkapäinen pyrstö heilahti pari kertaa lunta viistäen puolelta toiselle. Kazran ei toki ymmärtänyt, että sininen piraattinuorukainen puhui oikeasta säästä, ei suinkaan Kazranin kylmähköstä jurinasta.
"Odotitko muuta sitten? Maa uusi puoleensa vetää ties minkälaista roskasakkia. Hakemaan moni onneansa tulee. Nhema sitten huono paikka onko?" Kazran hymähti jokseenkin piikikkääseen sävyyn, vaikka Raziel jatkoi edelleen vastaanottavaiselta vaikuttavaa puheluaan. Sanalla sanoen Kazran ei oikein nauttinut siitä, samaan tapaan Fritzin kanssa, kun nhemalaiset näin nopeasti alkoivat parveutua tänne. Sama koski tällä hetkellä niin Roizilia ja Fritziä - kuin Razieliakin. Kazran kuitenkin koki tarvetta raaha nuorukaista mukanaan tietyistä syistä.
"Tällä hetkellä on vaikeaa kovin sanoa. Rannikko ehkä parasta kaupunkialuetta olisi." valkovoittoinen sulkasiipi tokaisi vielä katsahtaen toriaukealta kohti päätietä, joka vei täysin eri suuntaan kuin missä palatsi sijaitsi. Vaistomaisesti Kazran leyhtäytti hieman suurehkoja nahkasiipiään palauttaen sitten katseensa Roiziliin, joka kieltäytyi kumartamasta sille. Kazranin huulille nousi omituisen pehmeältä, jopa tyytyväiseltä näyttävä hymy.
"Sitten minä en ole sinun hallitsijasi." se hymähti nyökäten sanojensa päätteeksi kuin toisen vastauksen hyväksyäkseen. Olisi voinut aikaisemmasta sävystä odottaa, että se olisi leimahtanut kuin liekki moisen loukkauksen takia, mutta Kazranin yllättävä rauhallisuus kieli jostakin muusta.
"Minut näkisit sitten asemassa jossakin muussa?" Kazran tiedusteli kallistaen liskomaista kalloaan jonkin verran. Sen ajatus kuitenkin keskittyi Fritzin lähtiessä, mutta Kazranin sinisenä palava katse porautui toisen selkään tuon mennessä, eikä se voinut huutaa mitään muuta kuin "pidän sinua silmällä".
Toisaalta Kazran oli itsekin vähän kyllästynyt asioiden puimiseen, joten se leväytti siipensä suoranaisena lunta pöllyyttävänä tuulenpuuskana auki ja venytteli kevyesti. Sen vaaleahkot kynnet painuivat syvälle pakkashankeen kidan auetessa haukotukseen, joka paljasti kahdet hammasrivistöt.
"Ennen kuin aamu illaksi kääntyy on minun matkaani jatkettava. Ehkä vastauksia löydän." Kazran puheli enemmän Razielille ja sanoi sanojensa lomassa tavallaan näkemiin. Se ei perustanut varsinaisista toivotuksista.
Joka tapauksessa Kazran lähti askeltamaan pitkin jäistä pääkatua kohti Valkoisen kaupungin pääporttia hengitys kevyesti pakkasilmassa höyryten. Kylmä, tasaisen tyyni ilma pisteli sen ihoa virkistävästi. Lopulta porteista astuttuaan se antoi katseensa viimeinkin vaeltaa maastossa, joka palatsin parvekkeelta oli näkynyt. Tästä perspektiivistä kaikki vaikutti niin paljon pienemmältä, joten Kazran rikkoi hillityn kävelynsä ja otti pari kevyttä juoksuaskelta ponnistaen tyylikkäästi ilmaan. Sen osittain sulkaiset siivet iskivät rajusti ilmaa muutamia kertoja kunnes valkovoittoinen saavutti halutun korkeuden ja jäi liitämään rauhalliseen vauhtiin. Kaupungin ulkopuolelta alkoi lähes saman tien vanhahko, suuripuinen metsä, jonka talveksi uinumaan valuneet puut olivat lehdettömiä ja suorastaan kuolleen näköisiä. Kazran kuitenkin lensi kohti korkealle sen yläpuolelle kurottautuvia vuoria, joiden rinteet olivat valkoiset kaikesta siitä lumesta, joka talven aikana oli ehtinyt jo sataa. Siniset silmät siristyivät hieman ja siivet iskivät uudestaan rivakasti ilmaa notkean kehon noustessa yhä vain korkeammalle. Vuorten toisella laidalla siinsi punertavan palanut hiekka-aavikko, mikä oli oikeastaan aika yllättävää siihen nähden, että vuorien tällä puolella oli täysi talvi. Aavikon vuorille nouseva länsilaita oli osittain lumen peitossa, mutta mitä kauemmas silmä kantoi, sitä vähemmäksi lumi kävi ja polttavaksi hiekan väri muuttui. Rauhallisesti Kazran liisi vuorten väliin ja laski hieman korkeuttaan ikävien tuulien iskiessä vasten sen kasvoja. Sulat joutuivat aikamoiseen rieputukseen Kazranin sukeltaessa vuoristosolaan. Se oli nähnyt jotain, mitä se tahtoi tutkia tarkemmin!

Nimi: Roizil

24.04.2018 19:58
Roizil ei olisi uskonut, että olisi joutunut tähän tilanteeseen. Urokset rupattelivat keskenänsä, kysellen toisiltaan kysymyksiä mikä ei saanut tummanharmaata lohikäärmettä keksimään rohtoa siihen, miten pääsisi sujahtamaan pois heidän keskuudesta. Fritzin läsnäolo oli jo liikaa, nyt vielä Kazran sekä korkeuskaavaaltaan samanmittainen Roizilin kanssa oleva Raziel.
Pistävä mielipide oli napannut kuin pyydys kalan Kazranin huomion, ja katseiden kohdatessa hän odotti uroon reagoivan todella vahvasti suorasanaisuutensa. Ei, Roizil saikin kuultavakseen oudolla aksentilla lausutun kysymyksin. Ei hän aivan tuota odottanut ei. Roizilin toimiva kulma oli kulmalla osoittaen kysyvyyttä, ennen kuin sai jotakin vastatuksi tuolle kummajaiselle, jota ei koskaan ennenkään ole kohdannut ennen kuin nyt.
"En", naaras lausui sävyttömästi. Hän oli sentään rehellinen sanoessaan tuon, pelkäämättä mahdollisia seuraamuksia. Kazran vaikutti Roizilin silmissä aika rauhalliselta kaverilta, mutta hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Kysyipä mitä kysyi, hän saisi suoran ja kaunistelemattoman vastauksen arpien koristamalta leskeltä. "En näkisi sinua tälläisen suuren, aution saaren hallitsijana."
Jaettuaan mietteliäät katseet valkoisen hänen silmässään hoidan uroon kanssa, Roizil kiinnitti huomionsa Fritziin ja Razieliin. Kaksikko keskusteli mukavasti pääosin keskenänsä, vaikka olivatkin juuri vasta tavanneet toisensa. Tummanharmaa lohikäärme ei ymmärtänyt sitä, miten joku voi luonnostaan keskustella noin hyvin tuntemattomien kanssa. Roizilillekin parantajana se on jokapäiväinen ongelma, vielä kun hän oli Nheman armeijan luona töissä. Reniariin muutto oli muutellut pataa, samoin loukkaantumisensa aikamoisessa rähinässä monia vuosia sitten. Täällä ehkä hän saisi tehdä sitä mistä nauttii; pitää muut terveenä ja elossa.
Kaikki näköjään ovat saapuneet tälle autiolle saarelle -- missä Roizil nyt seisoo -- Nhemasta saakka. Hänkin oli Razielin tavoin nähnyt monia laivoja matkan varrella, mutta suurimman osan määränpää oli aivan muualla täältä, jos hän oikein on muistavinaan. Roizil ei itse ruvennut avautumaan tuntemattomille uroille siitä, miten hän tänne oli saapunut. Se oli varmasti päivänselvää jokaiselle heistä, tuskin kukaan lentäen Nhemasta asti olisi meren yli tullut. Jääköön se siis heidän pähkäiltäväksi, naaras tuumahti vain odottaessaan mielenkiinnottomana keskustelun loppuvan edes jonkun heidän toimesta. Hän halusi pois, ja saada tilaisuuden kerrankin nuuskia paikkoja tarkemmin. Kai täällä nyt jotain oli, mikä oli tulemisen arvoista. Ja jos Razielin ja Frirtzin tuumailut olivat totisinta totta kohta tämä paikka olisi tulvillaan kodittomia lohikäärmeitä ilman päämäärää, kuten Roizilkin tällä hetkellä.
Silloin Fritz ilmoitti lähtevänsä, eikä suurempi naaras tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Tuo kummallinen uros oli kuitenkin ensimmäinen, joka hänen luokseen tupsahti. Mutta Roizil huomautti itselleen haluavansa olla yksin itsensä kanssa toistaiseksi, niin ajatus katosi nopeasti pois hänen mielestään. Naaraan ainoa silmä katsoi alas laivastonsiniseen piraattimaiseen lohikäärmeeseen kumartuessaan, ja pian hän oli poissa. Milloinkohan hän kohtaisi toisen uudelleen? Se jäisi nähtäväksi, mutta Roizilia se ei juuri nyt kiinnostanut sen enempää. Kai hän tervehtisi hintelää urosta sitten, jos he törmäisivät toisiinsa kaupungilla vielä, minne ikinä Fritz lähtikään.
Roizil kääntyi takaisin ajatuksiinsa uppoutumisensa jälkeen Kazraniin ja Razieliin, katsoen kaksikkoa vuoro toisensa perään. Hänellä ei tullut mieleen mitään sanottavaa, joten tuppisuuna vaivaantuneena katselikin muualle. Ei hän puheenaiheita etsinyt ei, hän vain yritti keksiä syyn lähteä. Onhan naaraalla kuitenkin käytöstavat hallussa, ettei lähtisi pois kaksikon keskuudesta sanomatta mitään. Roizilin pettymykseksi hän ei löytänyt kuitenkaan mitään, mikä olisi ollut melko järkevä syy hänen lähteä noin vain. Niinpä tietenkin...

Nimi: Fritz

21.04.2018 19:13
Kazranin kysymys kumartamisesta Roizilille huvitutti hieman sininahkaista piraattia. Vanhempi naarasyksilö ei vaikuttanut tyypille, joka haluaisi kumarrella tärkeileviä tyyppejä tuosta noin vain.
"Eipä oikeastaan. Odotin, että täällä olisi lämpimämpää", hän vastasi siipisulkaiselle urokselle katsellen ympärilleen kiinnottomana. Nheman ja tämän uuden paikan ilmastot olivat oikeastaan hyvinkin samanalaisia. Hänen harmikseen. Seuraavana puhevuorossa oli Raziel, joka yllätys yllätys kertoi itsekin olevansa Nhemasta. Kaikki uudessa maassa oleskelevat taisivat olla, eikä se oikeastana edes hämmästyttänyt.
"Hmm taidat olla oikeassa. Harmi, että tänne tuppaa nyt näin paljon turisteja. Olisin halunnut kierrellä paikkaa vielä hetken rauhassa", piikikäs uros naurahti surulliseen sävyyn silmäillen yötaivaan väristä nhemalaista.
"Tiedättekö onkohan tässä lähempänä muitakin kaupunkeja?" Fritz päätti kysäistä yrittäen saada edes jotain tietoa irti tästä tuntemattomasta paikasta. Jos nuokaan vieraat mitään tietäisivät. Mutta majapaikan saaminen jostain hieman syrjemmältä olisi ihan kiva vielä, kun muut eivät ole niitä vieneet. Sinänsä Fritziä ei haittaisi, vaikka hän ei löytäisi itselleen ja miehistölleen yösijaa. Ainakin hän oleskelisi mieluusti pikku kuunarissaan. Ehkä vaihtelu kuitenkin virkistäisi, sillä piraattiuros ei edes muistanut milloin viimeksi olisi viettänyt useamman päivän maan päällä.
Yösijasta puheenollen, hänen pitäisi varmaankin etsiä sitä miehistönsä kanssa sen sijaan, että he erkaantuisivat eri puolille saarta.
"Minun pitääkin varmaan tästä lähteä. Etsimään sitä yöpaikkaa. Kiitos juttutuokiosta ja toivottavasti näämme taas myöhemmin uudelleen", uros kumarsi pienesti kolmikolle räpäyttäen sinisiä silmiään heille ja lähti astelemaan toiselle kujalle toivoen löytävänsä ystävänsä.

Nimi: Arquanox | Nheman keisarikunta

17.04.2018 15:09
Meren tyrskyt olivat laantuneet, kun harmaapuinen alus jysähti jäiseen, lumen peittämään rantaan. Mennessään se halkoi rantatörmältä jäätä ja sai sen rusahtelemaan kovaan ääneen. Miehistön huudot kajahtelivat rantakallioista noiden hilatessa siniset purjeet ylös ja sitoessa ne köysillä paikoilleen. Auringon kullanvalkeat säteet häikäisivät tummanpuhuvan merikapteenin silmiä ja se päätyi siristämään sielunpeilejään kirkkautta vastaan. Ruorista irti laskien Arquanox asteli portaille ja laskeutui kynnet rapsahdellen alemmalle kannelle miehistönsä sekaan, joka vielä kiinnitteli viimeisiä köysiä aloilleen ja huolehti ankkurin pitävyydestä. Jääsydän oli tukevasti aloillaan langettaen varjonsa uuden maan rannoille. Se sai pienen hymynkäyrän kaartumaan amiraalin karkeille suupielille. Merimieshattuaan tyylittömällä eleellä korjaten se katsahti miehistöönsä.
"Olemme saapuneet määränpäähämme, toverit. Hallitsijattaremme Desira II tahtoo nähdä tämän maan vaakunansa alla lähipäivinä", Arquanox raakkui paljon käytetyllä äänellään ja seurasi hetken tarkasti, kun loput sotalaivastosta ankkuroivat laivojaan rannalle. "Tehtävämme on tutkia ja valloittaa. Tapaamme täällä kolmannen päivän aamuna. Älkää myöhästykö."
Ilmoitus oli yksinkertainen ja selkeä - vähän kuten Arquanox itse. Se ei turhia kaunistellut, vaan oli tullut tänne tekemään työnsä, palvelemaan hallitsijatartaan ja etsimään seikkailuja.
Kannelle nostetut laatikot ja tarvikkeet oli tarkoitus nostaa rannalle leiriytymistä varten, mutta Arquanox ei auttanut asian kanssa. Se avasi yhden puulaatikon kannen ja kurottautui nostamaan omaan kyljellaan roikkuvaan nahkalaukkuun muutaman palasen kuivattua lihaa sekä pari lääkekasvia. Sen jälkeen Arquanox laskeutui alas rannalle suuren kaljuunansa kannelta ja asteli aaltojen piiskaaman kallion poikki ylemmäs. Sen jalat jättivät suurikyntisiä jälkiä hangelle, ja kultateräinen, painava miekka kilahteli vasten nahkahihnan solkea kaikessa hiljaisuudessa. Näin rannassa tuuli paljon ja pian miehistön äänet sotkeutuivat kuulumattomiin. Arquanox kuitenkin kääntyi vielä katsemaan hattunsa lierin alta tyylikkäästi ankkuroitua laivastoaan, joka oli käynyt monta merta ja enemmänkin, nähnyt taisteluita ja tuhonnut merirosvoja. Sillä ei ollut mitään syytä tuntea oloaan epävarmaksi.
Punasuomuinen uroslohikäärme nousi Arquanoxin perässä korkealle rantakalliolle katsomaan näkymää. Hetken kaksikko oli hiljaa katsellen vain laivoista poistuvia miehistön jäseniä.
"Tahdon, että jäät osan kanssa vahtimaan laivastoani. Ei ole järkevää jättää näin arvokasta valttikorttia vartioimatta, sillä tällä mantereella voi lymytä ties ketä ja mitä. Pidä huolta Jääsydämestä, Brekta." Arquanox jurahti kuulostaen jopa tunteelliselta puhuessaan laivastaan, vaikka sen sävy ei sellainen ollut. Lähellekään.
Perämies nyökkäsi jäyhästi ja siveli hetken yksiteräisen miekkansa tummaa kahvaa.
"Se on täysin turvassa, herra amiraali. Suojelen sitä paluuseenne saakka. Voitte luottaa minuun." Brekta-nimellä siunattu uros sanahti koruttomasti ja lähti sitten laskeutumaan takaisin laivaston väliaikaiseen satamaan. Arquanox taasen otti suunnakseen sisämaan, minne osa sen miehistöstä suuntasi myös. Nämä eivät olleet täysin tavallisia merimiehiä, vaan kunnolla taistelemaan koulutettuja sotilaita. Keisarikunnan sotilaita, Arquanox ajatteli tyytyväisenä.

Arquanox kulki pitkän matkan jalan. Se oli kietaissut kylmää vastaan mustan viittansa harteilleen ja laskostanut siipensä kyljille suojaamaan purevalta pakkaselta. Amiraali oli oikeastaan tottunut kylmään viimaan, mutta viettäessään aikansa myös Nheman lämpimillä rannoilla ei se osannut odottaa tämän uuden mantereen pohjoisen olevan näinkin kylmä. Meri ei ollut vielä täysin jäässä kuin rannasta, mutta se riitti kertomaan kylmistä pakkasista ja vielä kylmemmistä öistä. Arquanox ei odottanut niitä mitenkään innolla.
Parin tunnin taivalluksen jälkeen se saapui pienelle aukealle vuorten välissä ja päätti kunnollisen näkymän saatuaan nousta siivilleen, jotka se leyhäytti esiin talviviittansa alta ja ponnisti takajaloillaan ilmaan. Sen kyljellä kaksiteräinen kultamiekka painoi enemmän kuin olisi ollut lentoon lähtiessä tarpeen, mutta Arquanox pääsi joka tapauksessa omituisen kevyen näköisesti ylös siivilleen. Sen violetinsiniset siipikalvot iskivät pari kertaa kylmää ilmaa nopeaan tahtiin, että korkeus säilyisi, minkä jälkeen tummanpuhuva amiraali jättäytyi kevyeen liitoon.

Matkanteko oli hidasta, ja Arquanox oli oikeastaan yllättynyt, miten tyhjä tämä manner olikaan. Se olisi kuvitellut, että jotakin elämää olisi jossakin... mutta ei. Pohjoinen oli hiljainen, tuulentuivertama ja roudan raiskaama, eikä kylmänä hehkuva aurinko ollut vielä edes laskemassa. Samainen aurinko kuitenkin antoi Arquanoxille mahdollisuuden nähdä kaksi lentävää hahmoa, toisen paljon käärmemäisemmän ja omituisesti lentävän sekä tummanpuhuvan ja kaavulla itsensä suojanneen, joka lensi hieman ylempänä. Amiraali ei kuitenkaan hukannut aikaa, vaan iski rivakasti siivillään ilmaa ja kohosi aivan tämän valaskalan rinnalle. Se ei varoittanut ilmaantumisestaan mitenkään, vaan pörräsi vain paikalle kuin herhiläinen.
"Päivää, muukalainen", se tervehti käskyjen huutamisen karhentamalla äänellään. "Olet kummallisen kaukana pohjoisessa. Onko hän kenties toverisi - vai saaliisi?"
Arquanox ei kyennyt peittämään pientä halveksuntaansa katsoessaan tämän niiden edellä menevän, kovin kummallisen olennon menoa.
"Minnekäs sitä ollaan matkalla? Et minun miehistöni mukana ainakaan ole tullut..." Arquanox puheli liidellen sitten hieman alemmas ottaakseen tämän kummallisesti siivistään kiinni pitävän hopeasuomun kiinni. Hetken aikaa Arquanox kuvitteli tuon olevan wyvern tai jopa traakki, mutta osoittautuikin, että tämä rääpäle oli lohikäärme siinä missä kaksi muutakin ilmassa samoilevaa.
"Ensin täällä ei näy ristin sielua ja nyt löydän sinut räpiköimästä täältä. Minne matka?" se tiedusteli kuivakkaasti olettaen, että tämä mustavalkea ensin puhuteltu kaveri seuraisi sen perässä hieman alemmas.
"Olette molemmat varsin nuoria kulkemaan yksiksenne. Mistä olette tulleet?" amiraali jatkoi siivillään kylmää ilmaa iskien. Jos sen sarvet eivät olisi menneet tricorn-hatusta läpi, olisi hattu lentänyt viiman mukana kuin syksynlehti.
"Nimeni on Arquanox Bonearis, Jääkynnen vasalli ja Nheman sotalaivaston amiraali." Arquanox sanoi lopulta odottaen totta kai, että kaksikolta alkaisi myös kuulua nimiä.

Nimi: Arabela

03.04.2018 22:17
Arabela kohotti kulmiaan sinisuomun kommentille. Kommentti hänen vanhemmistaan kirpaisi, mutta Arabela ei antanut sen näkyä kasvoiltaan. Sen sijaan hän antoi hienoiselle ärtymykselleen tilaa ja hymähti somasti. "Aivan kuin sinulla olisi varaa puhua. Oletko sattunut katsomaan peiliin vähään aikaan? Merivesi on tainnut sumentanut suomusi, näytät ihan veden alta kömpineeltä." Yhtä lipevältä ainakin.
Arabela katsoi suorastaan huvittuneena uroksen huomatessa Aran olevan itseään pidempi ja voimakkaampi. Pikkumies yritti vetää itseään pystyyn, mutta sai kaulansa vaan näyttämään ihan naurettavan pitkältä. Arabelan huulille nousi virne, miettien jo päässään mitä sanoa toiselle, kun sinisuomu avasi suuren, kuvottavan kitansa ja mainitsi hänen korunsa. Arabelan virne jähmettyi ja oranssit silmät kovettuivat kerta kaikkiaan. Jos oli yksi asia, mitä hän ei antaisi kenenkään haukkua, oli hänen korunsa, ainoa rakas muistonsa sisarestaan. Nopeammin kuin sinisuomu olisi ehtinyt reakoimaan ilman minkäänlaista koulutusta, Arabela iski purppuran salamansa aivan uroon jalkojen väliin, maahan lähelle tämän vatsaa, varmistaen ettei kuitenkaan toiseen osuisi ollenkaan, jollein kitkerää ilmaa laskettaisi. Toinen haisisi kitkalta koko loppuviikon, ellei uskaltaisi mennä pesulle jääkylmään veteen valkean kaupungin reunalla. Lumi toisen vatsan alla suli kokonaan pois, kattoon jäädessä jalamaniskun muotoinen jälki. Arabela oli mainio hallitsemaan elementtiään ja oli iskenyt sen verran heikosti, ettei mitään pahaa olisi voinut edes tapahtua, jos olisi isku toiseen edes osunut.
Arabela naurahti kuin pahoillaan ja hymyili säteilevästi. "Voi pahoitteluni, tuuli puhalsi kutittavasti." Kuin aivastuksen jälkeen Arabela pudisteli päätään, suoristi kaulansa ja katsoi oranssit silmät loimuten suoraan sinisuomun punaisiin silmiin. Kummajainen hän saattoi olla, mutta ei heikko missään tapauksessa ja toinen saisi oppia myös ymmärtämään sen, jos tahtoisi lähteä yhtä jäänsinisenä kun tulikin. Arabela ei myöntäisi ikinä itselleen, että hänellä olisi minkäänlaisia vihanhallinta ongelmia, mutta ei hän nyt ihan kaikkea hyväksyisi. Nyt hän tunsi olonsa jällen, toistaiseksi, oikein rentoutuneeksi, kun päästi vähän ilmoja pihalle. Ei olisi hyvä pitää kaikkea sisällä, aye?
Uros pyöritteli kaulaansi kuin ylväästi, punaisten helyjen kilahdellessa äänekäästi. Kuinka ihmeessä toinen saisi mitään hyödyllistä aikaiseksi, jos kaikki kuulisivat hänen tulon jo kilometrin päästä kivineen. Arabela antoi hieman pahaksuvan katseensa kirtää koruissa hienovaraisesti, ennen kuin kohtasi punaiset silmät suoraan omillaan.
Arabelan sanotessa asiansa uros nyökytteli mukana, mutta siihen tahtiin, että Ara oli melko varma ettei toinen todellakaan kuunnellut mitä hän sanoi, tai ainakaan ei ollut tarkaavaisena. Uros henkäisi suorastaan otettuna kun Arabela toitotti moitteensa tämän mielestä. Kuinka vajaa toinen oikein oli, jos otti Arabelan sanat kohteliaisuuksena? Arabela käytti tilaisuuden hyväkseen, vaikka toinen haukkuikin häntä. "Ole hyvä vain. Älä huoli kuule, en odota suustasi tulevan yhtäkään kaunista sanaa." Arabela kuitenkin kiinnitti huomionsa viimeiseen sanaan ja nosti varovaisesti toisen etujalkansa rinnalleen, pitäen tasapainonsa siivillään, jotka oli nostettu hieman kylkien ylle edelleen valmius asennossa. "Aww, kuinka suloista. Sinullahan todella on minulle jo ihan oma lempinimi. En ajatellutkaan sinun kiinnittävän niin paljon huomiota minuun. Pitäsikö alkaa kutsua sinua Sumusuomuksi, tai ehkäpä Näkövammaiseksi?" Arabela sanoi sievästi. Hän saattoi olla surkea flirttailija, mutta tiesi kyllä miten näytellä nätisti.
Arabela ei voinut uskoa silmiään, kun uros tuhautti hänen kasvoilleen savupilven. Hän siristi tympääntyneenä silmiään ja leyhäytti siipiään rivakasti, että loput pienet savunkiekurat levähtivät takaisin sinisuomua kohti. Toinen tosin haisi jo muutenkin, että savu tuskin auttaisi asiaa. Tuskin savupilvi edes ylettäisi urosta, mutta ele meni varmasti perille. Mutta oikeasti, minkä ikäinen toine oikein oli, jos hän ajatteli savupilven puheltuleiden olevan jotenkin raivostuttavaa. Arabela merkitsevästi kohotti kulmaansa ja tokaisi. "Tuota tehtiin alakoulussa, ei uskoisi että ikäisesi enää yrittäisi jotain noin.. helppoa. Aah, mutta syvimmät pahoitteluni jos et ole päässyt kokemaan koulutusta nuoruudessasi." Arabela näpäytti kuin pahoillaan. Ei yllättäisi toisen käytöstavoilla.
Arabelan esittäydyttyä uros vakuutti, ettei nimi ollut muistamisen arvoinen. Arabela kohotti kulmiaan ja astui kuin uhkaavasti, sulavasti askeleen lähemmä, kynnien raaputtaessa kattoa niin että sen tunsi jalkojen alla suhinan. "Ehkäpä pitäisi sitten vain antaa jonkinlainen muistomerkki, että nimi muistuu, aye?" Ei hän mitään tekisi oikeasti, mutta Arabela tahtoi nähdä miten toinen reakoisi. Hän ei tahtoisi aloittaa heti mitään suurempaan sotkua heti paikalle tullessaan.
"Joorus, hm? Eipä kummoinen nimi tuokaan. Aika tavanomainen, jos totta puhutaan. Ei mitään erityistä." Arabela nyökkäili vakavana. Eipä todella ollut kummoinen nimi.

©2018 Rᴇɴɪᴀʀ - Tʜᴇ Dʀᴀɢᴏɴ Kɪɴɢᴅᴏᴍ - suntuubi.com