Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Roolipeli  1  2  3  4  > [ Kirjoita ]

Nimi: Drae

21.04.2019 23:56
Viileän ilman raastaessa siipiä, Drae kuunteli korvat höröllä kahden muun lohikäärmeen keskustelua. Häntä kiinnosti tietää enemmänkin näistä kahdesta, vaikka olemukseltaan kummatkin karmivat häntä jollakin tapaa. Arquanox lähinnä sen takia, että hän todella toivoi tuon muistin olevan vähän huonompi. Tai ainakaan ettei vanha uros olisi kuullut niistä kummajaisista joiden kanssa hän oli liikkunut. Ei olisi mukavaa jäädä kyseiselle lohikäärmeelle kiinni, samalla hänen menneisyytensäkin ottaisi nopeasti hänet jälleen hampaisiinsa. Ja sen kerran kun hän oli kerrankin kuvitellut että pääsisi sitä pakoon... Eipä mitään oltu nyt kuitenkaan menetetty. Geidrael taas... Drae tyytyi vilkaisemaan häntä uudestaan. Hieman erikoisen oloinen, jokin lohikäärmeen äänessä sai hänet hieman epäilemään. Ei hopeasuomuinen lohikäärme niinkään kokenut häntä uhkana, toisin kuin Arquanoxia.
Hän tuprautti huvittuneena savua ulos pitkän kuononsa päässä olevista sieraimista kun kuuli viiman yli juuri ja juuri kysymyksen syönti aikeista. Eipähän oikeastaan tarvitsisi sellaista pelätä. Vaikkakin olihan hän muihin verrattuna melko pienikokoinen, ei siis ihme jos joku meinaisikin harjoittaa kannibalismia. Ajatus sai hänelle kummallisen huvittuneen olon.
Arquanoxin laskeutuessa lähemmäs häntä, hän kuunteli tarkasti mitä lohikäärmellä oli sanottavanaan. Drae ei niinkään välittänyt hänestä, mutta piti silti varansa. Tällä maalla ei ollut arvojärjestyksiä, mutta vanhempi uros selvästi piti itseään ylempiarvoisena. Eipä hopeasuomuinen lohikäärme voinut toisaalta häntä syyttää, melko vähäpitoinen ammatti hänelläkin oli. Toisaalta hän oli siihen ihan tyytyväinen. Sanomatta sanaakaan siitä että hän kuitenkin oli koko ikänsä ollut hieman... vammautunut. Tai niin kai muut hänestä ajattelivat, olihan tuo hänen lentämisensäkin varmaan vähän kummallisen näköistä. Sanomatta mitään kävelityylistä.
Drae havahtui kun vanhempi lohikäärme alkoi jälleen puhua. Hän virnisti lievän huvittuneesti itsekseen.
"Maailman joka kolkasta löytyy elämää. Sitä pitää vain osata etsiä", hän sanoi ja katsahti hetkeksi Arquanoxiin. "En minä turhan päiten valinnut kyseistä ammattia." Vaikkakin se oli ollut pieni pakko. Vuorilta saaliin löytäminen oli kyllä vaikeaa, mutta hän oli oppinut käyttämään värityksensä, ilmaston ja muun luonnon hyväkseen, kulkiessaan ruuanhakureissuilla. Nytkin hän voisi keskittyä etsimään ruokaa ja viskelemään kynsiään riistan perään, mutta katsoi paremmaksi ettei lähtisi tuosta noin vain muiden seurasta. Sitä paitsi, mistä sitä tiesi millaisia tietoja sitä oikein kuulisi.
Kieltämättä hän hieman sävähti Arquanoxin mainitessa salamatkustajat, mutta eipä noiden kummankaan tarvitsisi hänestä tietää. Eipä hän mitään sen kummempaakaan ollut vienyt ruumasta, lähinnä syönyt muiden tähteet, kuten aina. Vaikka hän metsästäjä olikin, hän piti parempana viedä suurin osa isommista saaliista kaupunkiin kuin syödä sitä itse. Siitä sai hieman enemmän rahaa.
Tarkkana hän myös kuunteli vastauksen Geidraelin kysymykseen. Keisarinnan asialla siis, olipas yllättävää. Drae peitti pienen ärsyyntymisensä hyvin heilauttamalla lisää tuulta siipiensä alle. Hän ei todellakaan halunnut palvella enää ketään, varsinkaan hallitsijoita. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut ääneen, Arquanox tuskin ottaisi sitä kovin hyvällä. Ainakin Draella oli semmoinen tunne. Uros oli kuitenkin oikeassa siitä, ettei hän ainakaan tiennyt mihin oli menossa. Lähinnä hän halusi tutkiskella paikkoja ja kenties perustaa jonkinsortin majatalon, mutta juuri nyt se tuskin olisi ajankohtaista. Parempi oli selvittää vaaranpaikat ja paikat, mitkä ajan kanssa muodostuisivat paikoiksi jossa olisi paljon liikennettä.
"Salapalvelus," Drae tuprautti sieraimistaan jälleen savua, ehkä hieman huvittuneena. "Enpä tiedä, riippunee mitä vastapuolella on tarjottavana." Drae käänsi päätään ja siristi silmänsä viiruiksi katsoessaan vanhempaa urosta hetken ajan. Hän ei niinkään suoranaisesti arvostellut, vaan lähinnä arvioi mahtaisiko kyseinen, ylempiarvoisena itseään pitävä uros suostua tällaisen rääsyläisen vastaukseen. Hopean värinen lohikäärme tiesi leikkivänsä melko vaarallisilla tuulilla juuri nyt. Saattaisi olla parempi vain vastata myöntävästi, sitä vain ei tiennyt miten vastapuoli mahtoi reagoida. Hän silti aavisteli että Geidrael olisi saattanut kysyä samaa. Kaikesta huolimatta Drae ei todellakaan luottanut tähän lohikäärmeeseen, oli miten korkea arvoinen tahansa. Jotain hän tuntui piilottelevan, eikä tänne asti pakoon tullutta, pientä lohikäärmettä hirveästi huvittanut alistua jälleen jonkin mahdin alle. Toisaalta, saattoi olla myös pakko. Ehkä hän pystyisi toisaalta hankkimaan kartoittajan työllä jonkinlaista kunnioitusta, kenties jopa johdattamaan muita harhaan antamalla väärejä merkkejä. No jopas. Hän pyöräytti päätään kuin karistaen lumen kiteet pois kuonoltaan. Ajattelipa hän taas hieman ilkikurisesti. Hänen suunsa käväisi nopeassa hymyssä, ehkä joku toinen porukka antaisi mitä vaan niistä tiedoista jota hänellä olisi. Mielenkiintoisia vaihtoehtoja, hänen pitäisi ajatella asiaa tarkemminkin.

Nimi: Tamar

15.04.2019 21:52
Tämä oli kyllä ihan viimeinen kerta, kun Tamar ikinä kantaisi ketään mihinkään. Koko heidän tapaamisensa ajan Kazran oli hankalin henkilö, kenen kanssa hänen on täytynyt hetkeen keskustella. Tai no, ehkäpä se oli hänen oma vikansa, kerran kun oli tunkeutunut toisen seuraan. Mutta mistä hän olisi voinut tietää, että toinen oli näin mahdottoman vaikea.
Joten, raahatessaan nyt valkeaa lajikumppania selässään, toinen oli aivan veltto ja hyödytön. Hm, toinen olisi varmaan kuollut aloilleen, ellei hän olisi päättänyt ottaa mukaansa. Ja miksi hän oli vaivautunut auttamaan toista? Se oli erityisen hyvä kysymys, johon hänellä ei ollut vastausta.
Tamar huojui jo jaloillaan kun viimein sai etsimänsä lohikäärmeen näköpiiriinsä. Kylmä ilma huurusi hänen puuskutuksensa takaa, valkeat pupillit pelkät viirut. Tamar hammasta purren kohotti päätään ja karjaisi kutsun, johon kaksikko hänen edessään heti havahtui. Hänen murinankaltainen äänensä sai näköjään Kazraninkin hereille, joka nytkähti hänen selässään. Razieliksi arvelemansa lohikäärme kiiruhti heidän luokseen, harmaa naaras aivan takanaan. Tamarille kaksikko ei sanonut sanaakaan, mutta yhteistuumin lohikäärmeen siirtyivät tukemaan hänen kävelyään sisälle.
Heidät autettiin Razielin ohjeistusten mukaan sisälle ja yhteen talon huoneista. Tamaria häiritsi kuinka avuton ja varautumaton hän oli tässä tilanteessa, mutta ei voinut sille mitään. Ei sillä kuin hän nyt enää pääsisi lähtemään, kun hänet autettiin leikkaussalissa olevalle patkalle, kunhan Kazran oltiin otettu hänen selästään huoneen keskellä olevalle leikkauspöydälle. Erikoinen paikka patjalle, pakko myöntää. Mitä, oliko se siinä että kesken leikkauksen lekuri voisi ottaa torkut?
Parantaja selvästi osasi hommansa, sillä tämä alkoi huutelemaan harmaalle naaraalle käskyjä siihen rataan, että hän lopetti kuuntelemisen jo puolessa välein. Kazran selvästi tarvitsi heti hoitoa, joten häneen tuskin sijoitettaisiin kauhesti huomiota. Hän sai pyyhkeen mitä painaa haavallee parantajalta, jonka Tamar otti murahtaen pienesti. Hän voisi hoitaa ihan omat haavansa. Hän näki erilaisia tarvikkeita siellä täällä, jossain oli pakko olla kasa siteitä.
Tamar suorastaan sätkähti kun Kazran yhtäkkiä karjaisi kivuissaan. Hänen viiruiksi ohentuneet pupillinsa seurasivat, kun Raziel oli painanut pyyhettä toisen potilaan haavoille, mikä oli saanut vahvan reaktion valkovoittoisesta. Tämän siipi oli jopa tömähtänyt suoraan keskelle seinällä olevaa kaappiriviä, josta tipahteli tavaroita kuin lehtiä. Tamarin silmiin osui pari rullaa sideharsoa, joita kohti kurotti heti. Siteet saatuaan hän nakkasi pitelemänsä pyyhkeen sivuun.
Tamar sattui vilkaisemaan Kazraniin juuri, kun tämä alkoi ärähtelemään uhkauksia parantajalle, jonka luoksi oli alunperinkin tahtonut. Tamar murahti ja jännitti hieman kuonoaan. ”Kiittämätön kuumapää.” Hän mutisi itsekseen. Toinen itki heti kipua tuntiessaan ja valitti kun selvästikin oli saamassa apua. Miten vain, ainakaan hänen itsensä ei tarvinnut hoitaa toista. Hän oli jo muutenkin erityisen huonolla tuulella, sillä ilmeisesti kaikki mikä vain oli voinut mennä pieleen meni pieleen. Hän alkoi jo miettimään, olikohan koko saarelle tulo yksi suuri erehdys, sillä se alkoi vaikuttamaan koko ajan enemmän vain yhdeltä suurelta kuoleman ansalta.
Tamarin luokse tuli se harmaa naaraslohikäärme. Toinen oli aikeissa painaa pyyhettä hänen haavalleen, joten Tamar nyt ensimmäisen kerran avasi suunsa toisille. ”Kiitos vain, mutta pärjään.” Hän murahteli.
Silloi hän sai käsiinsä rohdosputelin. Tamar kohotti kulmiaan sen vahvalle kamomillatuoksulle ja otti lääkkeen epäröiden käsiinsä. Hän vilkaisi harmaaseen naaraaseen ja sitten parantajaan. ”Mitä minun on tarkoitus tällä tehdä? Juoda se?” Hän varautuneena murahti. Hän tiesi kuulostavansa varmaankin hyvin epäkiitolliselta. Mutta hän saikin ohjeeksi kaataa nesteestä puolet haavoilleen ja juoda loput, joten hän hieman epäröiden teki työtä käskettyä. Hän ei pitänyt siitä, että ei tiennyt mitä nesteessä oli, joten takaisin parantajaan vilkaisten hän uteli varovasti. ”Mitä tässä on?”
Tamar vilkaisi harmaaseen naaraaseen tämän udellessä hänen nimensä perään. ”Tamar. Entäs sinun?” Hän murahti ja käänsi sitten katseensa takaisin haavoihinsa, vaikka naaras utelikin sen perään, mitä oli tapahtunut. Hemmetistäkö hän tietäisi, jotkut ihme varjo olennot kävivät heidän kimpuunsa. Kynsiään venytellen purppuralohikäärme kääntyi repimään vanhoja jo verestä värjäytyneitä sitetiään sivuun, varovasti vetäen ne pois haavan päältä. Hän nyrpisti kuonoaan suuremmaksi revähtäneelle haavalle, veren edelleen pulputessa haavasta. Hän hieman epäröiden tipautteli rohdoksessa olevaa nestettä haavalle, purren hammasta viileän nesteen pestessä verta pois. Käytettyään puolet nesteesä hän sen enempää irvistämättä heilautti loput kurkkuunsa, jolloin valloittava vadelman ja kamomillan maku täytti hänen suunsa. Hänen kulmansa kohosivat yllätyksestä. Oliko oikeasti edes mahdollista, että jokin lääke maistui jokseenkin hyvältä? Vaikka jälkimaku olikin vahvan lehtimäinen.
Kazran alkoi kertoa tarinaa siitä, mitä he olivat löytäneet ja oikein ohiliisi mahdolliset yksityiskohdat, päästen saman tien asiaan. Tamar kuunteli samalla kuin tarttui aiemmin napaaminsa siteisiin. Hän alkoi pyörittämään niitä uudelleen haavoijensa päälle, liikahdellen niin että se olisi hänelle helpompaa. Hänen yllätyksekseen mitä pidempään aikaa meni, alkoi haavan pinta turtumaan. Hän ymmärsi silloin, mitä rohdoksessa oli.

Aika mateli, kun Raziel hoito Kazranin haavaa. Tamar ei edes tiennyt, miksi oli jäänyt odottelemaan mitä tapahtuisi. Hän halusi kyllä kerätä hieman voimiaan, ennen kuin lähtisi varmistamaan että ulkona olisi vielä turvallista. Hän oli huolissaan edelleen Makosta ja muusta miehistöstä, mutta päätteli että nämä olisivat varmasti tässä vaiheessa jo takaisin laivassa. Joten hän oli ummistanut silmiään hetkeksi aikaa, nojaten päätään seinään ja tasaillen hengitystään samalla, kun parantajan hänelle antama rohto piti suurimmat kivun tunteet etäällä.
Tamar havahtui avaamaan silmiään, kun huomasi leikkauksen loppuneen. Hän ei tiennyt olisiko harmaa naaras edelleen heidän luonaan, mutta jos olisi, hän vilkaisi tähän ennen kuin alkoi vääntäytymään takaisin ylös. Hän istahti aloilleen huoneen aavistuksen heittäessä ympärillä. Hän hengitteli hetken syvään ja kuunteli, kun Kazran alkoi kertomaan heille kuin mikäkin sotapäällikkö konsanaan, mitä seuraavaksi tulisi tehdä.
Yllätyksekseen Tamar oli kuitenkin jokseenkin samaa mieltä valkeavoittoisen kanssa. Heidän todella tulisi valmistautua, jos ne pedot päättäisivät tulla takaisin tai käydä heidän kimppuunsa palatsissa. Hän vääntäytyi jaloilleen, testaten varovasti loukkaantuntuta jalkaansa maassa, ennen kuin vilkaisi huoneessa oleviin lohikäärmeisiin. ”Totta. Minä menen ainakin, en tahdo yllättyä niiden olentojen takia enää.” Tamar vilkaisi harmaaseen naaraaseen ja sitten Razieliin, kenelle siristi silmiään. ”Sinusta tuskin olisi kauheasti hyötyä siellä. Parempi pitää parantajat turvassa jos jotain käy.” Hän töksäytti murinan kaltaisella äänellään. Hän vilkaisi ainoaan naaraaseen huoneessa, miettien mitähän tämä aikoi. Toinen tuskin oli parantaja, sillä ei vaikuttanut olevan ollenkaan niin mukavuusalueellaan tässä parantajan pesässä kuin tähtikuvioinen uros. Hän kohotti kulmaansa Kazranin kysymykselle naaraasta ja parantajan suhteesta tähän. Jaahas.
Tamar hiljaa murahtaen lähti sitten aavistuksen nilkuttaen seuraamaan Kazrania huoneesta ulos, kuunnellen tämän puhetta. Oli hyvä tietää, minne kaikki olisivat sitten menossa, kun kerran oli tämmönen kriisitilanne käynnissä.

Nimi: Kazran

15.04.2019 20:23
Kazran ei kuunnellut. Sitä ei oikeastaan edes kiinnostanut Tamarin mielipide sen voinnista saatika toppuuttelevat neuvot, jotka yrittivät naulata sen jäämään aloilleen tänne kosteaan luolaan. Valkovoittoinen osaisi kyllä pitää huolen itsestään - ja niillä oli nyt paljon painavampiakin asioita kuin kevyt naarmu. Tai niin Kazran nyt uskotteli itselleen, sillä se oli suoranaisen huolestunut Valkoisen Kaupungin voinnista. Ei niinkään lohikäärmeistä, mutta kaupunki tarvitsisi myös asukkaita. Olisi turhamaista jäädä odottelemaan, että ehkä tietämättömät pyyhkäistäisiin pois kartalta. Kazran ei voinut ottaa sitä riskiä, sillä kuuleman mukaan Nhemasta oli tulossa ei-niin-hyväntahtoista väkeä kohti etelää. Sulkasiipi ei aikoisi luovuttaa maataan noin vain tunkeilijoille!
“Kuvittelet ehkä, että tahtoisin edes likaisia siteitä haavoilleni? Voit riepusi pitää, kiitos vain.” Kazran tuhahti hitusen tietynlaista nälvivää koleutta äänessään Tamarin pohtiessa omien käytettyjen siteidensä kohtaloa. Toinen kyllä itsekin vaikutti tulevan tulokseen ettei ehkä ollut parasta vaihtaa käytettyjä siteitä lohikäärmeeltä toiselle. Kazran ei ollut parantaja millään sortin, mutta se tiesi vallan mainiosti, että Tamarin siteet olivat kaiken tomussa pyörimisen päätteeksi kaikkea muuta kuin puhtaat. Niiden asettaminen haavoille pikemminkin voisi pahentaa tilannetta. Etenkin koska niissä oli vielä vierasta vertakin.
Kazran keskittyi hetkeksi manaamaan alttarilta vapautuneita olentoja, mutta se ei ollut valmis ottamaan syitä täysin niskoilleen. Se ei ensin ollut uskoa korviaan, mutta kääntäessään kallonsa kohti suurempaa lohikäärmettä se saattoi huomata valkoisena räsähtelevän, violetin uroksen kidassa latautuvan sähkön. Sulkasiipi siristi kirkkaansinisiä silmiään tuomitsevasti, mutta se ei näyttänyt säikähtävän tilannetta kuten olisi voinut odottaa. Toisen silkan hitaasta toiminnasta valkovoittoinen kykeni päättelemään ettei kyseessä ollutkaan yritys hyökätä, vaikka se ei silti voinut mennä täysin takuuseen siitä, naamioiko Tamar varoituksensa luodessaan kipunoivan valonlähteen. Kazran kuitenkin päätti terävän tukahduksen säestämänä jättää Tamarin jälleen omaan arvoonsa, kun se lähti lipumaan kohti uloskäyntiä. Joka toisella askeleella sen siniset liekit sammuivat, sillä ulkoa kajasti vielä päivä ja Kazran oli kävelemässä suoraan lähemmäs tuota valoa. Liekkien ylläpitäminen muutenkin vei ihan tarpeeksi voimia tässä sivussa, joten Kazran ei tahtonut ottaa enempää riskejä sen suhteen, putoaisiko se siiviltään matkalla vai pääsisikö kenties kaupunkiin saakka väsymyksestään huolimatta.
Siipiään levittelevän Tamarin sanat uloskäynnillä eivät enää saaneet Kazrania avaamaan suutaan, mutta se oli kohtalaisen pettynyt moiseen vastaukseen. Suuri joukko lohikäärmeitä oli saapunut tälle saarelle, mutta miksi? Jos nuo tahtoivat ilmaisen hyödyn, Kazranin puolesta kirlianit voisivat ihan kaikin mokomin syödä jokaisen pähkinäaivon. Totta kai tulokkaiden olisi puolustettava tätä saarta ja kaupunkia, jos nuo koskaan tahtoisivat tänne asettua. Muuten mitään asettumisen sijaa tai uusia seikkailuita ei olisi jäljellä, jos saari valuisi niiden käpälistä kuin hiekka joko kirlianeille tai suoraan Nheman keisarisuvulle. Silminnähden Kazran värähti, mutta se saattoi ihan yhtä hyvin johtua haavan aiheuttamasta kivusta kuin kuvotuksesta Tamarin laiskamielisyyttä kohtaan. Se ei kuitenkaan jäisi ajattelemaan asiaa nyt, vaan pudottautui siivilleen ja lähti täyttämään tehtävänsä.

Lentomatka oli raskaampi kuin Kazran oli alunperin odottanutkaan. Se melkein häpesi myöntää väsyneessä mielessään, miten sen olisi pitänyt ehkä kuunnella Tamaria, vaikka toisen ideat eivät tähänkään mennessä olleet hirveämmin sopineet sen omien kanssa yksi yhteen. Kaupunki kuitenkin oli suoraan niiden edessä, sillä ei olisi nyt enää mitään menetettävää. Tamar oli loppujen lopuksi tullut valkovoittoisen mukaan, ja Kazran saattoikin tuntea tuon siivistä laiskasti haavojaan vasten iskevän ilmavirtauksen. Sulkasiipinen tunsi vielä vallan mainiosti, miten pakkasilma oli saanut haavan rohtumaan reunoilta ja kuivattamaan veren sen kyljille kuin punaiseksi viitaksi. Väsyneisiin ajatuksiinsa sotkeutuneena se ei ehtinyt enää reagoimaan nopeasti vastaan tulevaa estettä ja täten muurinharjaa pyyhkäisevä lento olikin tullut tiensä päähän yhtä nopeasti kuin Kazran menetti tajuntansa pudotessaan keskusaukealle. Sen vääristynyt asento oli kivuliaan näköinen, mutta mustalta tietämättömyydeltään uros ei pystynyt sitä enää korjaamaan. Niinpä sille oli täysin tietämättömissä myös Tamarin turvallisemmin laskeutuva varjo sen lähettyville, kun toinen yritti sitä herätellä horroksestaan. Tamar päätyi kuin päätyikin nostamaan valkean sulkasiiven selkäänsä, vaivalloisesti mutta varmasti, ja auttamaan reniarilaisen kohti Razielin olinpaikkaa. Jos Kazran olisi ollut hereillä, ei se olisi suinkaan hyväksynyt toisen selässä matkustamista, mutta nyt sillä ei ollut kamalasti sananvaltaa ja niinpä valkea sulkapäinen pyrstö vain laahasi hankea, kun Tamar purjehti puuskuttaen pitkin katuja. Öljynkiiltoisen violettisuomun huomiota tavoitteleva karjaisu kuitenkin sai valkean säpsähtämään rajusti hereille, mutta se ei ymmärtänyt kohdistaa katsettaan tai järjestellä ajatuksiaan ennen kuin Raziel jo kera uuden toverinsa kiiruhti paikalle. Oikeastaan Kazran ei ymmärtänyt tutusta äänestä, vaan hupsun yrttisestä hajusta paikalle tulijan olleen Raziel eikä suinkaan joku muu. Toinen taas… haiskahti jokseenkin naarasmaiselta. Tuntematon haju, mutta jos Raziel ei ajanut tuota pois, ehkä oli parempi vain pitää suunsa kiinni.
Niinpä Kazran vain kohottaisi liskomaista kalloaan kohti tähtitaivaan väristä parantajaa. Sen räikeät niskasulat olivat painuneet täysin huomaamatta vasten niskaa ja siksi se näyttikin tavallista nuutuneemmalta, kun jokainen sulka ei yllättäen ollutkaan kukkoilevasti pystyssä. Muutama silmänräpäys, kun kolmikko lähtikin jo kohti Razielin tahtomaa suuntaa. Siinä vaiheessa Kazranin niskasulat alkoivat jo aaltoilla, kun se pyrki nostamaan ne takaisin ylös tajuten pikkuhiljaa taas jotakin maailmasta. Sen sieraimista tuprahti varoittavasti tummaa, lähes liekinkuumaa savua, mutta yhtäkään kipinää se ei vielä sytyttänyt. Sillä ei ollut vielä täyttä luottamusta yhtäkään lohikäärmettä kohtaan, ei edes Razielia, joten se säilytti jokseenkin varautuneen jännittyneisyyden kipeissä lihaksissaan, kun porukka siirteli sitä miten tahtoi. Toistaiseksi.
Sisälle päästyään Tamar ja vaaleanharmaa naaras heivasivat sanaakaan sanomattoman Kazranin hoitopöydälle, minkä jälkeen Raziel jakoi muutamia käskyjä ja taisipa tuo sivussa antaa Tamarille pyyhkeenkin. Ajatus sai Kazranin virnistämään laiskasti, oliko se nyt siis etusijalla? Mmm~ Hurmaavaa.
Virheekseen se ehti sulkea silmänsä ja painua hetkeksi takaisin lämpimään, sameamieliseen untuvapilveensä, kun Raziel yllättäen olikin taas sen luona ja puheli jotain. Kazran ei niinkään ymmärtänyt välittää, mutta kun hirvittävä kipu räjähti sen haavassa ja jäi pistelemään hermojen päitä sykähdellen tasaisesti koko kehon läpi, ei Kazran voinut olla lehäyttämättä vapaata siipeään niin, että se kolauttaisi vähintäänkin vanhoja tavaroita hyllyltä alas. Se ei edes huomannut huutavansa ennen kuin se sulki suunsa ja Kaikias toi sille purtavaksi nahan palasen suomatta Razielin ennen sitä jatkaa työtään. Kazran kuitenkin sylkäisi purtavan kappaleen tomuiselle lattialle ja yllättävän hereillä oleva lohikäärme heitti niin likaista myrkkyä tihkuvan katseen lasketun siipensä ylitse tähtitaivaan kuviointia matkivaan parantajaan, että se olisi lähes varmasti tappanut, jos vain olisi päässyt käsiksi sillä hetkellä.
“Usko pois, jälkeen tämän pysyä minusta kaukana saat!” Kazran rähähti liekki ikävän sinistä kipinää paljastettujen hampaidensa takana iskien. Oli yllättävää, että se löysi niinkin nopeasti sanansa, kun kipu todella herätti sen horroksestaan. Valkovoittoinen suhtautui tilanteeseen kuin kokematon kakara. Se ei arvostanut ollenkaan apua, sillä se tuotti vain enemmän tuskaa.
“Homma hoida äkkiä, meille on muitakin ongelmia tulossa”, Kazran sanoi sitten purren hampaansa yhteen, kun Raziel pyrki koskettamaan sen kasvoja; toisella ei ollut siihen oikeutta! “Vuorilla kävin -- jotain löysin ja nyt ne tänne ovat tulossa. Valmistautua meidän täytyy. Monta niitä on, samaa kokoa kanssamme. Välttämättä emme pärjää, jos kaikki ne tänne pyrähtävät.”
Valkovoittoinen antoi Razielin hoitaa haavansa loppuun, mutta tällä kertaa Kazranin onnistui peitellä tuntemansa kipu kohtalaisen hyvin sinisenä välkkyvien sielunpeilien katseesta. Se saattoi nytkähtää hieman erinäisistä kosketuksista, mutta siinä siivet levällään maatessaan se piti huolen ja säilytti loppuajan kallonsa suunnan pois parantajasta. Valkea leuka oli kuitenkin kireä, se selvästi puri hampaitaan yhteen.

Razielin hoidettua Kazran kuntoon ja mahdollisesti autettua sitä kietomaan jonkinlainen käärinliina tiukasti vatsansa alitse selän ympärille, ei jäisi sulkiaan pörhistelevä eläin odottamaan sen suuremmin ohjeita. Siihen sattui, mutta samaan aikaan sillä oli kiire ulos. Verenhukka heitti kovasti päästä ja ensimmäisillä askelilla se huojuikin kuin olisi sen puolen tunnin aikana unohtanut tyystin, miten kävellä.
“Tarvitsemme jonkun lentokykyisen muureille. En tahdo paikkaa tätä jättää vartioimatta. Ne olennot lentää osaavat, yllättävät ne meidät, jos valmistaudu emme.” Kazran sanoi vakavana siirtäen katsettaan sitten huoneen toiselle puolelle Kaikiakseen ja Tamariin.
“Kuka onkaan hän? Tyttöystäväsi?” se tuprautti savua sieraimistaan, mutta tällä kertaa se oli edellistä huomattavasti vaaleampaa. Ja toki, Kazran ei olettanut etteikö sillä olisi ollut lupaa udella moista. Kaikki asiat kuuluisivat sille, tämä kuitenkin oli sen kaupunki.
“Joko asettua taloksi ehdit? Meidän kaikkien kannattaisi ehkä palatsiin pyrkiä. Korkeampi maasto eduksi on meille nyt, kun kaikki emme taistella voi.” valkovoittoinen jatkoi pyrkien sitten ulos tästä talosta, minne Raziel oli sen raahauttanut. Sulkaiset siivet kyljilleen keräten se astelisi takaisin pakkasiltaan, joka alkoi huimaa vauhtia hämärtyä. Kirkkaansiniset silmät näkivät kuitenkin normaalia paremmin, miten palatsin siluetti tummui vasten iltataivasta.

Nimi: Joorus

23.01.2019 10:05
Jooruksen punaisten silmien pupillit siristyivät huomattavasti sulkasiipisen Arabelan kommentille hänestä. Hänkö näytti veden alta kömpineeltä otukselta?
"Näköjään useammin kuin sinä", Joorus pilkisti hitusen kiiltävän valkoista hammasrivistöä huulensa alta. Hän ei mielellään osottaisi ärsyyntyvänsä vieraan kommentista hänen ulkonäköönsä liittyen, varsinkaan jos hän tulee naaraan herjaamaksi tuolla tavalla. Joorus kuitenkin tuli ajatelleeksi sitä, että onhan hän ainakin korkeammassa arvossa yhteiskunnassa sukupuolesta katsoen Arabelaan verrattuna, joten hänen henkinen arvokkuutenaa ja kauneutensa ei kukistunut toisen lohikäärmeen kommenttien takia. Naaraan sanalla ei ollut mitään valtaa tässä tapauksessa. Ja sitä paitsi, olihan Joorus huomattavasti nätimpi kuin kellertävä lajitoverinsa, se oli päivän selvää!
Osoittaen hieman ylempiarvoisuuttaan, hän nosti itseään naaraan yläpuolelle pitkällä kaulalla, mutta kuten arvelikin, ei hän onnistunut herättämään mitään muuta kuin pilkkaavan ilmeen lohikäärmeen kasvoille. Ei se häntä haitannut tokikaan, Jooruksella oli sanottavana jotakin, joka tappaisi virneen naaraan suupieliltä. Ja riskiä ottamatta, kuononvarttaan nyrpistäen suorasanaisesti hän ilmaisi ääneen, kuinka hirvittäviä kaulakorut hänen kaulallaan olivat uroksen silmissä. Ne olivat pelkkiä kirjavia kristalleja rivissä rinta rinnan, väri vaihtuen oranssista keltaiseen ja valkoiseen. Hyvä kun niitä edes erottaisi Arabelan suomuja vasten roikkuessa. Ja kuten oli toivonutkin, hän onnistui saamaan vieraan lohikäärmeen pahastumaan, mutta mitä Joorus ei odottanut oli se, että hän saisi jos jonkinnäköisen tällin monisiipiseltä kaverilta. Ele naaraalta nosti pienet väreet Jooruksen kehoa pitkin, kun hän pompahti taaemmas väistääkseen salamointia, joka loppujen lopuksi kohdistettiinkin hänen jalkojensa väliin, eikä häneen itseensä. Joorus nosti katseensa ylös takaisin Arabelaan, pupillit siristettyinä hieman pahastuneen näköisenä, vaikka kokikin tilanteen aika naurettavaksi toisen osalta.
"Voi että, oliko paha paikka?", sinisuomuinen uros tuhahti ja antoi jonkintapaisen vittuilevan ilmeen nousta pärställeen silmäilessään uutta tuttavuuttaan, joka väitti niinkin itsevarmasti, että tuuli olisi kutittanut häntä. "Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta, mitä juuri selität minulle", Joorus jatkoi ja paransi taas vaihteeksi ryhtiään. Hän ei todellakaan tiennyt, miksi tuhlasi kallisarvoista aikaansa siihen, että "jutusteli" alempiarvoisen lohikäärmeen kanssa, mutta tämähän alkoi Jooruksen mielestä mennä mielenkiintoiseksi. Nyt hän ainakin tiesi, että nuo korut, jotka lepäsivät naaraslohikäärmettä vasten olivat toiselle herkkä paikka. Luultavasti kyseessä oli jonkun toisen tekemä koru hänelle, ehkä jonkun sukulaisen tai tuttavan. Joorus naurahti päänsä sisällä ajatukselle. Onneksi hänen korujaan ei ollut tehnyt joku muu. Ensinnäkään, hän ei olisi luottanut muiden taitoihin tehdä niistä juuri sellaisia, kuin hän haluaa ja toiseksi: on vain hyvä, ettei koruissaan ole mitään tunnearvoa hänelle. Hän luultavasti käyttäisisi siinä tapauksessa samalla tavalla kuin Arabelakin, mutta ei niin hyökkäävästi kuin tämä "itsenäinen ja vahva" kellertävä naaras.
Kun seuralaisensa alkoi hieman vakavemmaksi tämän heidän keskustelun kanssa, Joorus esitti aivan tahallaan, ettei häntä juurikaan kiinnostanut, mitä toinen hänelle selitti. Arabela oli varmaan huomannut tämän, Joorus ei tiennyt, mutta naaras ei ollut yhtään sen leppoisempi kuin uros juuri nyt häntä ärsyttäessään. Hän tapojensa mukaan otti kaikki naaraan herjaukset kohteliaisuutena, koska ei jaksanut välittää hänen mielipiteistään, koska tässähän yhteiskunnassa niillä ei ollut merkitystä. Joorus ignoorasi sen, että naaras ei odottanut hänen sanovan mitään kaunista, ja sen sijaan kiitteli häntä kauniista sanoistaan, kutsuen samassa yhteydessä toista kanaseksi. Joorus ei kuitenkaan tällä kertaa saanut odottamaansa reaktiota vieraalta. Hän ei suuttunut tai pahastunut, vaan käänsi Jooruksen sanat häntä vastaan. Olipa surkea veto, Joorus totesi mielessään, kun naurahti halveksuvaan sävyyn.
"Huh, ja sinäkö et ole ennemmin huomannut muistuttavasi siipikarjaa? Varmaan olet tullut väärän lajin kasvattamaksi. Suosittelisin juttelemaan taustastasi vanhempiesi kanssa, heillä on varmaan sinulle paljon kerrottavaa", Joorus pisti samalla mitalla takaisin pahasuiselle naaraalle, tuhahtaen siihen malliin, että sieraimistaan lajitoverinsa pärställe pöllähti kasa tummaa savua. Lähettämänsä savupilvet eivät kuitenkaan edenneet kovin pitkälle, kun naaras lähetti ne takaisin rivakasti siipiään räpyttelemällä, mikä sai Jooruksen astumaan taaemmas hiukan, kuin väistääkseen tieltä. Tietämättään hän oli myös onnistunut välttymään siltä, että olisi saanut loput savusta omalle pärställeen, mikä oli vain hyvä. Savun haju ei ollut Jooruksesta mikään miellyttävä.
Joorus ei voinut kuin nauraa vähän pidemmälleen sille, miten kovaa naaras yritti esittää, keksimällä kaikenlaisia argumentteja. Tässä tapauksessa se liittyi siihen, mitä Joorus oli äsken hänelle tehnyt ja väitti, että tuota tehtiin alakouluissa. Joorus ei kyllä tosiaankaan tiennyt, että tehtiinkö alakouluissa oikeasti noin, sillä oli käynyt koulunsa yksityisopetuksessa, mutta ei epätietoituus estänyt Joorusta pistämässä vastaan.
"Hyvä sinun on sanoa tuosta mitään. Et käytöstapojakaan osaa, kun piti tällikin antaa aikaisemmin, muistatkos?", Joorus kallisti käärmemäistä päätään leveä virne suupielillään, ja henkäisi vähän syvään, ennen kuin sanoi jotakin hieman riskialtista. "Naaraat. Yhtä huono muisti kuin meren kaloilla."
Ja lopulta, "toverukset" esittelivät itsensä toisilleen. Naaras kertoi olevansa Arabela, eikä toisen nimi juurikaan kiinnostanut nuorta Joorusta, mutta hän siitä huolimatta paljasti omansakin vastineeksi. Uros ei voinut olla kuitenkaan huomaamatta Arabelan salamyhkäistä uhkausta häntä kohtaan, varsinkin kun naaras astui lähemmäs häntä askeleen verran. Jooruksen omahyväinen hymy kumminkin oli ja pysyi lohikäärmeen suupielillä. Vaikka hän mielellään olisi ottanutkin mittaa naaraan kanssa todistaakseen, että naaraat ovat heikkoja uroksiin verrattuna, Joorus ei kuitenkaan halunnut tuhlata aikaansa tai pahempaa: pistää ulkonäköään ja kauneuttaan koetukselle. Siinähän rähiköinnissä voisi tulla arpi tai pari. Joorus ei moista kestäisi.
"Oho, toinen kehtaakin uhitella minulle. Mutta ei minulta sinulle aikaa löydy, kullannuppu", sinisuomuinen kaveri tunki naamansa hieman lähemmäs kellertävän sävyn omaavaa lajitoveriaan, painoittaen sanojaan erittäin sarkastisesti. "En suosittelisi sitä. Olen parempi, mitä oletat minun olevan", hän jatkoi, kunnes siristynein punaisin silmin vetääntyi kauemmaksi ja räpäytti parisen kertaa siipiään henkäisten syvään raitista, mutta vilpoista ilmaa keuhkoihinsa. Häneen ei mennyt kuuleviin korviinkaan se, miten Arabela oli arvostellut hänen nimensä tavanomaiseksi eikä mitenkään erityiseksi, joten siksi ei juuri kommentoinut tuohon mitenkään. Ja sitä paitsi, hänen oli lähdettävä. Hän oli kuluttanut kallisarvoista aikaansa naaraan kanssa "keskustelemiseen" liian kauan. Hän olisi voinut tässä välissä vaikka löytää itselleen asuinsijan, mutta ei -- hän tähän asti vain olk kököttänyt katolla satunnaisen vastaantulijan kanssa.
"Mutta suoneen anteeksi, mutta minun on lähdettävä seurastanne, vaikka siitä kovasti varmasti nautittekin", Joorus käänsi toiselle kylkeä, tehdäkseen lähtöään. Katseensa siitä huolimatta kumminkin vielä pysyi kellertävässä naaraassa, hymy edelleen leveänä ja ivallisena. Hän kohotti hiukan kulmiaan, odottaen naaraan mahdollista tiukkaa vastausta hänelle, kunnes sanoi toiselle nopeat hyvästit ennen kuin nousi takaisin yläilmoihin siipiensä varalle uutta kotia etsiäkseen.
"Hyvää päivänjatkoa!"

Nimi: Kaikias

14.01.2019 23:37
Kävellessään Kaikias oli kuunnellut Razielin vastailuita hänen kysymyksiinsä hieman virnistäen ja vaaleanharmaa naaras tyytyi vastaamaan takaisin hänen kysymykseensä huolettomasti lapojaan kohauttaen ja hymähtäen: "Sitä samaa, kunhan kaipasin vaihtelua." Ei hän elämäntarinaansa alkaisi suoraan vieraille vuodattamaan, oli Raziel kuinka mukava hyvänsä.
Kaikias oli jäänyt kaksin harmaan raskastekoisen naaraslohikäärmeen kanssa, kun Raziel meni siivoamaan ja tutkimaan taloa, jota kaavaili uudeksi asunnokseen ja parantajanvastaanotokseen. Vaaleanharmaa naaraslohikäärme antoi katseensa käväistä lyhyesti toisessa lohikäärmessä vierellään ennen kuin alkoi puhumaan. Hän sai todellakin huomata ensivaikutelmansa siitä, ettei parantaja ollut puheliasta sorttia, oikeaksi. Kaipa sekin oli kuitenkin jonkin sortin positiivinen yllätys, että harmaa naaras suostui paljastamaan nimensä. Kaikias hymyili hänelle hieman vinosti, vaikkakin hymy oli yhtä kaikki ystävällinen. "Hauska tutustua, Roizil", hän sanoi yksinkertaisesti, eikä viitsinyt heittää mitään muita kommentteja naaraan nimestä, sillä osasi jo ennakoida, ettei toinen arvostaisi sen kaltaista kevyttä puhelua. Parempi siis jättää turhat krumeluurit sikseen.
Kaikias sai huomata vain entisestään, ettei Roizil ollut lainkaan juttutuulella (ehkä hän ei koskaan ollutkaan), sillä naaras töksäytti melkoisen tökerösti vastauksensa Kaikiaksen kysymykseen. Seppä ei ottanut sitä itseensä vaan kohautti olkiaan pienesti. "Sanoi hän, kunhan vain kysyin, mikäli sinulla olisi ollut jotain lisättävää, mutta voimme me odottaa hiljaakin." Sen myötä naaras käänsi oranssien silmiensä katseen takaisin taloon ja jäi rauhallisesti odottamaan hiljaa paikallaan. Turha kiusata raskastekoisempaa naarasta turhaan, mikäli tämä ei mielinyt keskustella. Kaikias ei ollut ottanut hänen töksäytyksiään itseensä, vaikka naaraan sanavalinta Razielista olikin ollut Kaikiaksen mielestä suotta alentava.
Pian Raziel saapui takaisin uuden majapaikkansa ovelle ja Kaikias vastasi hänen sanoihinsa hymyllä. "Toki, ei minulla ole muutakaan tekemistä nyt." Naaras löytäisi mieluusti jotakin tekemistä itselleen, tässä tapauksessa talon siivoamista. Roizil kertoi silloin lähtevänsä, mikä oli hänen lyhytsanaisuudestaan huolimatta Kaikiaksesta harmi. Hän olisi mielellään selvittänyt naaraasta lisää. Ehkä joskus toiste jos kohtalo salli. "Hei sitten", hän vain toivotti heilauttaen pyrstöään hyvästiksi.
Kaikias oli aikeissa seurata Razielia sisälle ja naurahti. "Jo vain, usko pois, mutta seppänä olen tottunut melkoiseen sotkuun." Kuitenkaan naaraslohikäärme ei ehtinyt vielä astua yötaivaan värisen uroslohikäärmeen perässä sisälle kun kadulta kuului jo huutoa.
Kaikiaksen olemus muuttui saman tien varautuneemmaksi ja hän peruutti pari askelta rappusilta nähdäkseen paremmin, siivet hieman levitettyinä. Tovin aikaa häntä kadutti, että hän oli jättänyt panssarinsa kotiin. Sitten hän kuitenkin erotti, ettei kyse ollut hyökkäyksestä ensinkään.
Saapujat olivat selkeästi loukkaantuneita ja Razielin hätäisestä lähdöstä heitä kohti, hänen ilmeestään sekä siitä, miten hän huusi toisen lohikäärmeen nimeä viittoessaan Kaikiasta seuraamaan itseään, sai naaraan päättelemään, että hän tunsi tulijat. Niinpä hänkään ei jäänyt odottamaan vaan riensi saapuneiden suuntaan. Toinen, tummanvioletti lohikäärme kantoi selässään pahasti loukkaantunutta valkeaa yksilöä, jonka kirjavan keltaisenoransseille sulille oli roiskunut verta. Myöskin tummempi lohikäärme oli loukkaantunut ja Kaikias riensi sanaakaan sanomatta tukemaan häntä, kuten Raziel pyysi. Kyseinen uros oli kuitenkin parantaja ja Kaikias katsoi parhaaksi auttaa häntä miten parhaiten taisi. Kaikias vilkaisi Razieliin heidän auttaessaan lohikäärmeitä uutta parantajan työtilaa kohden. Hän näki uroksen kasvoilta, että Kazraniksi kutsutun lohikäärmeen näkeminen tässä kunnossa oli saanut hänet huolestumaan pahasti, niinpä Kaikias pysyi vaiti ja keskittyi auttamaan miten parhaiten taisi, selkeästi kyse oli sentään Razielin tuttavasta.
"Jaksan", Kaikias vastasi Razielin sanoille, kun he pääsivät ovesta sisään ja Kaikias jäi yksin seisomaan keskelle eteisen lattiaa, tukien tummempaa lohikäärmettä sanomatta muuta. Naaras oli kietonut pyrstönsä hieman uroksen tueksi. Onneksi Kaikias oli kohtuullisen solakasta ulkomuodostaan huolimatta tottunut raskaaseenkin työhön, eikä parantajan pyyntö siksi tuottanut hänelle ongelmia.
Razielin palatessa hän jakeli ohjeita tottuneesti kuin parantaja apulaiselleen ja Kaikias totteli, vaikkei yleensä hyvä käskyjen kanssa ollutkaan. Nyt tilanne kuitenkin oli toinen. Hän auttoi uroksen pyynnön mukaisesti valkean lohikäärmeen hoitopöydälle ja nouti sitten pinon pyyhkeitä ennen kuin riensi ulos lunta hakemaan. Hän kauhoi vain hätäisesti kinoksesta lunta saaviin niin nopeasti kuin taisi ja jouduttaakseen veden sulamista kääntyisi syöksemään tulta sitä päin kevyesti. Hän lopetti nopeasti, kun vesi muuttui nestemäiseksi, jotta ei saisi sitä höyrystymään ilmaan. Sitten hän kaappasi sangon hampaisiinsa, sillä koki nopeammaksi vain kävellä neljällä jalalla sisälle mahdollisimman kiireesti.
Hän laski sangon Razielin viereen lattialle ja kaatoi siitä osan toiseen vatiin, kuten oli pyydetty. Sen jälkeen harmaa, sinivatsainen naaras jäi odottamaan lisäohjeita seuraten parantajaa työssään ja miettien, mitä kaksikolle oli mahtanut käydä.
Sen jälkeen Kaikias saikin olla niin paljon työn touhussa mukana, että hyvä, että edes pysyi mukana uroslohikäärmeen käskyissä. Onneksi hän oli tottunut näkemään verta ja päätyikin painamaan kummankin, sekä valkean että purppuraisen lohikäärmeen haavoja vuorotellen verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Hän myös haki lisää tarvikkeita Razielille ja myös jotain purppuraisen lohikäärmeen tarpeeseen. Lempeästi Kazranille puheleva Raziel aloitteli hoitoa hänen parissaan, sillä välin kun Kaikias painoi pyyhettä purppuraisen lohikäärmeen haavalle.
Hän siristi hitusen oransseja silmiään, katsellessaan Razielia. Mitä noiden kahden välillä mahtoi olla? Kaikias ei ehtinyt ajatella enempää vaan huudahti. "Odota, anna hänen purra tätä", Kaikias heitti nahanpalan Razielin luokse pyrstönsä heilautuksella. Olisi parempi antaa jotakin Kazranin purtavaksi, jotain muuta kuin kielensä.
Kun Raziel jatkoi omaa työtään Kaikias kääntyi purppuraisen lohikäärmeen puoleen, jota auttoi parasta aikaa. "Mikä on nimesi?" Hän kysyi ja jatkoi sitten hiljaa: "Mitä oikein tapahtui?"

Nimi: Raziel

10.01.2019 23:01
Raziel hymisi ymmärryksensä, kun Roizil kertoi olevansa läheltä Jääkynnen kaivoksia. Hän ei ollut persoonallisesti käynyt kovinkaan lähellä paikkaa, mutta oli kyllä tutkinut muita luolistoja, joita vuorilta löytyi. Hän ei ennättänyt kovinkaan vastaamaan suurelle naaraalle, kun heidän joukkoonsa liittyi kolmas lohikäärme. Raziel pakostakin siristi hieman silmiään tuulta vastaan, kun valkea lohikäärme laskeutui näyttävästi, leyhytellen siipiään kuin neito konsanaan. Ja neidoksi toinen paljastuikin.
Raziel naurahti virnistäen toisen vastaukselle hänen vitsiinsä. Hän otti tervettulevan askeleen eteenpäin valkeaa lohikäärmettä ja esitteli itsensä. He keskustelivat hetken, Razielin kutsuen toisen jopa mukaansa etsimään uutta asuinpaikkaa. Häntä melkein kutkutti siirtyä suoraan linnaan ja ottaa takaisin paikkansa pääparantajan, mutta tällä hetkellä sille ei ollut virkaa. Ehkäpä hän joksus jopa voisikin, uros mietti kaihoisasti linnaan vilkaisten. Hän oikeasti oli nauttinyt työstään, ainakin niin kauan kunnes joutui työskentelemään noin kuutisen vuotta vartijoiden katseen alla.
Raziel liikautteli siipiään kyljillään hyväntuulisena kun Kaikias suostui liittymään heidän seuraansa. Edes vähän enemmän sosiaalisempi seura oli mukavaa ja Kaikias vaikutti olevan aivan hänen tyyppiään… er, ei sillä tavalla, vaan että tuntui hauskalta kaverilta. Raziel siis kallisti päätään hyväksyvästi ja lähti astelemaan valitsemaansa suuntaan. Roizil oli päättäväisesti pysynyt vaiti heidän pienen keskustelunsa aikan, mutta Raziel päätteli että naaras olikin tyhjentänyt puheboxinsa jo tältä päivältä. Naaraasta tuskin saisi enää mitään irti. Niinpä hän kiinnitti huomionsa enimmäkseen nuoremaan naaraaseen ja ympäristöönsä, yrittäen löytää itselleen omaa parantajanpesää.
Raziel uteli Kaikiaksen ammatin perään, joka paljastui metallisepäksi. Hän kohotti avoimesti kulmiaan, hymisten osoittaen mielenkiintoaan. ”Aika mahtavaa.” Hän tokaisi. Kaikias kyseli hänen syytään täällä ja Raziel kohautti olkiaan, piikikkään hännän heilahtaessa takanaan. ”Mmm, sekä että, kunhan maisemaa vaihdan. Uusi alku tekee ihan hyvää, eiköstä niin?” Raziel sanoi maireasti, peitellen täydellisesti sen, että ei oikeastaan tainnut olla enää kovinkaan tervetullut Nhemassa, vaikka viaton olikin. Sitä paitsi, pieni seikkailu oli aina Razielin mieleen. Hän ei kestäisi jos ei pääsisi vaeltamaan tämän saaren tuntemattomia metsiä ja salaisuuksia läpi. Uteliasuus paisui hänen rinnassaan ihan vain jo ajatuksesta. Raziel kurkisti Kaikiakseen ja kysyi. ”Entäs sinä?”
Uteliasuudesta puheen ollen, hänellä taisi tarttua kala koukkuun. Ugh, kauhea vertauskuva. Raziel löysi itselleen suuren oloisen rakennuksen, jota alkoi uteliaasti käymään läpi. Hän löysi lukuisia huoneita ja kaikkea muuta mielenkiintoista, tehden jo nyt pientä siivousta, kuten avasi ikkunoita ja leyhytteli pölyjä rennosti siivillään ulkoilmaa kohti. Hän oli hyvin tyytyväinen paikkaan, se olisi aivan mainio nyt tällä hetkellä. Olisi se sitten hänen tuleva työpaikkansa tai vain koti, jonne ottaisi ehkä mahdollisesti joitain potilaita, niin sai luvan kelvata. Silloin Razielin mielessä kävikin, kurkistellen kaappeihin matkan varralla, että linnan parantajantuvassa olisi varmasti paljon paremmat tarvikkeet. Hänen täytyisi mennä tarkistamaan se, kunhan vain ennättäisi!
Raziel palasi takaisin etupihalle erittäin tyytyväisenä, hymy huulillaan ja häntä rennosti lainehdellen takanaan. Oli selvää että kaksikko ulkona oli vaihtanut joitain sanoja, mutta sopivan aukon tullessa Raziel avasi suunsa ja ilmoitti valinneensa tämän paikan itselleen.
Raziel räpäytti yllättyneenä silmiään kun Kaikias tarjosi apuaan siivoamiseen. Hän oikeasti nyt kiitollisena nyökkäsi ja sanoi. ”Jos tahdot saada kätesi likaiseksi, niin siitä vain, kiitos.” Hän kuitenkin kiitti. Ehkäpä hän voisi tarjota sen drinkin Kaikiakselle kuitenkin, jos täällä jossain nyt olisi hyvää baaria.
Raziel käänsi katseensa Roiziliin, joka ilmoitti hyvin tiukasti, että heidän tiensä eroaisivat tässä. Raziel kallisti ymmärtäväisesti päätään ja huikkasi. ”Kiitos vain, samat sinulle Roizil! Näkyillään!” Hän piikitteli vielä ihan vain sen takia, että tiesi että se ärsyttäisi isoa naarasta. Toinen ei varmastikaan tahtoisi nähdä häntä enää vähään aikaan. Hihitellen hiljaa itsekseen ilkikurinen virne kasvoillaan, Raziel pyyhki sen hymyyn ja kohotti kulmaan Kaikaksen suuntaan.
”Noniin, oletko ihan varma että tahdot auttaa, täällä on aikamoinen sotku, kuten varmaan voi kuvitella.” Raziel tarkisti naaraalta. Hän ei pahastuisi jos toinen perääntyisi tässä vaiheessa, mutta voisi kyllä tarjota toiselle unisijaa seuraavaksi yöksi, jos kerran tahtoi käyttää aikaansa hänen auttamiseensa. Kiitollinen hän oli kuitenkin.
Raziel liikahti paikallaan ja vilkaisi sisälle, miettien mistähän hänen kannattaisi aloittaa, kun joku huudahti. Salaman hän käänsi päänsä ääntä kohti, eikä ollut ensin edes huomata suurta ilmestystä, joka näytti eriköiseltä eri värien läiskältä talojen varjossa. Razielin silmät suurenivat, kun hän viimein hahmotti, mitä oli meneillään. Se oli tumman purppura lohikäärme, suomut kuin öljypinnan peittämä. Mutta mitä oli ajatellut vain erikoiseksi väriläikäksi toisessa uroksessa paljastuikin aivan toiseksi lohikäärmeeksi. Pahasti loukkaantuneeksi sellaiseksi.
Raziel äkkiä kääntyi ympäri ja lähti loikkimaan selvästi uupunutta lohikäärmettä kohti, kutsuen nopeasti Kaikiasta mukaansa. Hän pysähtyi tiukasti paljon suuremman lohikäärmeen vierelle ja toisen selässä olevan lohikäärmeen pääpuolelle, kun tunnisti tämän.
”Kazran!” Raziel henkäisi, silmät suurentuen. Hän vilkaisi nopeasti toisen läpi, tehden saman purppuralle lohikäärmeelle. Hän katsoi heitä parantajan silmin, sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun oli nähnyt moista ja tiesi heti mitä oli tehtävä. Hänen silmänsä siristyivät, kaikki leikkimielisyys poissa. Mikäli Kaikias olisi hänen vierellään, hän kääntyisi toista kohti ja käski. ”Tue häntä, niin autetaan heidät sisälle.” Tarkoittaen purppuraa lohikäärmettä. Kazranin pitäisi olla nyt paikallaan.
Raziel antoi purppuran lohikäärmeen nojata itseensä ja lähti kävelemään edelleen avointa ulko-ovea kohti. Onneksi oviaukko oli niin leveä, että he mahtuisivat helposti niistä läpi, ilman että olisi suurempia vaikeuksia. Laskevan auringon valo antoi koko paikalle oranssin sävyn, joka taas merkitsi, että ylimääräistä valoa ei olisi haavojen tikkaamiseen. No, sai luvan kelvata.
Raziel auttoi huohottavan lohikäärmeen sisälle ja kohti hoitohuonetta. Hän vilkaisi Kaikiakseen, mikäli toinen olisi vierellä ja kysyi tiukasti. ”Jaksatko tukea häntä hetken yksin?”
Vastauksesta riippumatta, vaikka hän toivoikin sen olevan myöntävä, Raziel avasi hoitohuoneen oven ja riensi sisälle, jättäen kulkureitin apposen auki muille. Hän oli niin kiitollinen, että oli penkonut jo vähän kaappeja tullessaan ensimmäisen kerran taloon, joten pienen etsinnän jälkeen löysi melko hyvin tarvittavat välineet, sytytellen sieltä täältä kynttilöitä samalla, henkäisten niihin pienen liekin.
”Auta Kazran hoitopöydälle ja hänet tuohon pehmusteelle, sen jälkeen ota tuolta pyyhkeitä sivupöydälle ja jos hakisit ulkoa tuohon saaviin lunta ja tuot tänne sisälle, niin saamme vettä. Kaada sen jälkeen puolet tuohon toiseen vatiin.” Raziel käski, osoittaen samalla hännällään kaappiin ja saaviin, noukkien tavaroita kaapista samaan aikaan. Äänestä selvästi huomasi, että tämä oli hänelle tuttua puuhaa ja että oli tottunut käskemään muista työssään ympäriinsä. Huoneen keskellä oli iso hoitopöytä, jossa hän voisi helposti ommella kummankin haavat umpeen. Hän oli tällä hetkellä huolestuneenpi Kazranin selkähaavasta kuin toisen jalasta, jossa oli selvästi vielä tukea. Purppuralle lohikäärmeelle olisi hyvä paikka hoitohuoneen päässä, ikkunan lähettyvillä, josta raikas ilma edelleen tuuli sisään.
Raziel noukki kaapista kuitenkin itsekin pari pyyhettä ja kiiruhti ensin purppuran lohikäärmeen luokse antamaan pyyhkeen, käskien. ”Paina tätä niin paljon kun vain kykenet haavalle, katson sen kunhan ennätän.”
Sen jälkeen hän kiiruhti Kazranin luokse ja painoi jäljellä olevan pyyhkeen haavalle. Hän irvisti hieman, sillä se varmasti kirpaisi. ”Anteeksi, ystäväiseni.” Raziel vilkaisi Kazraniin siniset silmät huolestuneena, yrittäen kuitenkin vääntää huuliaan hymyyn ja vitsailla lämpimästi. ”En näköjään voi jättää sinua hetkeksikään, kun olet heti saamassa kuraa niskaasi.”
Mikäli Kaikias olisi paikalla, Raziel viittoisi tämän luokseen ja sanoi. ”Paina haavaa pyyhkeen läpi, juuri näin niin kuin minä teen, okei?” Raziel neuvoi, luottaen nyt siihen, että voisi kysyä toiselta apua. Hänen oli päästävä irti, jotta voisi aloittaa haavahoidon. Razielilla oli hermonsa täysin hallinnassa, minkä hän toivoi rauhoittelevan toisia lohikäärmeitä edes jonkin verran.
Mikäli Kaikias suostuisi, hän päästäisi irti, veren tahriessa nyt jo pyyhkeen.
Raziel kiiruhti kaapille ja otti sieltä aiemmin valitsemansa putelin, jossa oli kirkasta nestettä. Hän nuuhkaisi sitä, ulkopuolella olevan kirjoituksen ollessa hänelle täyttä siansaksaa, mutta tunnisti aineen desinfiointinesteeksi, sen tiukan hajun heti nyrpistäessä nenää. Hän siis otti sen, muutaman muun rohdoksen, neulan, irtokynttilän sekä langan ja siirtyi takaisin hoitopöydän vierelle.
Hän laski tavarat pöydälle, laittaen ensin pyyhkeen sen alle ja vilkaisi kiitollisena Kaikiakseen. Tämä ei voinut olla helppoa, jos ei ollut koskaan ennen työskennellyt tällaisessa tilanteessa. Niinpä hän sanoi. ”Kiitos Kaikias. Voisitko ottaa tuon putelin, jonka jätin tuonne sivupöydälle,” hän nyökkäsi sitä kohti, jotta naaras ymmärtäisi mitä rohdosta hän tarkoitti. Rohto putelissa tuoksui hyvin vahvasti kamomillalle ja vadelman lehdille. Raziel nosti toisen Kaikiaksen tuomista saaveista hoitopöydälle viereensä puhuessaan, sen ollessa mahdollisesti jo vettä, jos Kaikias omistaisi tulen elementin ja olisi puhaltanut sen vedeksi. Jos ei, Raziel tekisi sen pian itse. ”Ja antaisit sen hänelle, se auttaa tuon haavan kanssa. Ja jos voit painaa haavaa hänen puolestaan pyyhkeellä, olisi hyvä.” Raziel tarkoitti purppuraa lohikäärmettä, joka joutuisi valitettavasti odottamaan ennen kuin häntä hoidettaisiin.
Raziel katsoi viimein takaisin Kazraniin ja tarkisti, oliko toinen hereillä. Hän kosketti pehmeästi toisen poskea kädellään, jotta näkisi oliko toinen vielä hereillä. ”Kazran?” Hän kutsui, yrittäen saada äänensä kuulostamaan pehmeämmältä. ”Aloitan nyt, joten tämä saattaa tuntua ikävältä. Yritä pysyä paikallasi, okei?” Hän ei olettanut saavansa vastausta, mutta olisi kiitollinen jos saisi. Jos toinen oli jo menettänyt tajuntansa, olisi se huononpi juttu. Hän silitti kertaalleen sormeaan toisen poskella rauhoittelevasti, pitäen katsekontakin mikäli olisi sen saanut, mutta siirtyi sitten pikaisesti takaisin haavan puoleen. Hän veti nyt märän pyyhkeen pois ja otti uuden, kastellen sen vedellä ja painaen haavalle, puhdistaen verta pois valkoisilta suomuilta.

Nimi: Roizil

10.01.2019 20:54
Roizil vilkaisi seuralaisensa puoleen hieman kyseenalaistavaan sävyyn, kun hän kutsui toista kilpailijakseen. Uros kertoi kuitenkin nopeasti sanomansa perään sen olleen vitsi, mikä sai kivisydämisen naaraan ilmeen tyrehtymään ja katseensa palaamaan takaisin reitille, mitä he kulkivat. Hän ei ole koskaan ajatellut joutuvansa kilpailemaan työssänsä muita saman alan asiantuntijoita vastaan. Olihan se joskus tullut hänen mieleensä, mutta armeijassa paljon ei tullut moista mietittyä, koska ei ollut paljon ketään, keneen itseään vertailla. Roizil ei ollut muutenkaan kovin kilpailuhenkistä tyyppiä ylipäätään. Ei se häntä kiinnostanut tähän asti, tulisiko hän saamaan asiakkaita täällä vai ei. Hän tuskin oli edes asettunut aloilleen vielä tänne Reniariin, miksi tätä lähes autiota saarta lohikäärmetoverit kutsuivat.
Jääkynnen kansalaisia kun kaksikko sattumalta olivat, Roizilin huomio oli kiinnittynyt enemmän Razieliin kuin aikaisemmin. Roizil asui nimittäin koko ikänsä kyseisessä kaupungissa, ja muisteli joltakin osalta sitä paikkaa lämmöllä. Toiset muistot taas...no, Roizil ei halunnut ajatella niitä juuri nyt. Ne eivät tehneet onnettomalle parantajalle hyvää.
"Kaivoksien lähettyvillä", harmaa naaraslohikäärme vastasi lyhyesti Razielin kysymykseen siitä, missä päin Jääkynttä Roizil asusteli, ja jätti nopeasti sen asian siihen. Ei hänellä muuta sanottavaa ollutkaan. Ei Roizil halunnut koko elämäntarinaansa kertoa ventovieraalle papupadalle, miksi tykkäsi urosta kutsua oikean nimensä sijaan.
Roizilin odottaessa Razielin sanovan tai reakoivan jotenkin kuulemaansa, heidän seuraansa ilmaantui kolmas osapuoli, jonka raskasrakenteinen parantaja otti hieman epäilen vastaan. Hän ei esitellyt itseään, kuten Raziel teki tämän uuden "tuttavuuden" sattuessa juuri samaan paikkaan, missä he olivat ja jättikin puhumiset sosiaalisemmalle osapuolelle. Miten hän oli tähän asti onnistunut vain saamaan itsensä lukuisten vieraiden kasvojen seuraan, vaikkei sitä alunperin tahtonutkaan? Roizilia turhautti se, ja hän halusi vain heittää hanskat tiskiin ja lähteä etsimään paikkaa, missä yöpyä tai jopa asettua aloilleen. Siitä huolimatta Roizil kumminkin pysyi aloillaan Razielin vierellä, kun toinen osittain esitteli hänet kertomalla heidän kummankin olevan parantajia tälle Kaikias-nimiselle naaraslohikäärmeelle. Hän ei paljon tähän aikaan puhunut, eikä niinkään reagoinut kuin tuhahtamalla äänettömästi, kuinka sinisilmäisesti kaksikko ajatteli tästä paikasta, missä tuskin oli mitään. Nuoret.
Viimeistään silloin, kun Raziel kutsui Kaikiaksen mukaan etsimään paikkaa, missä työskennellä, sai Roizilin varmistumaan siitä, ettei voisi olla missään ilman, että muita raahattaisiin mukaan. Roizilin olisi alitajuntaisesti tehnyt mieli kommentoida asiaan jotakin, mutta koska ei kerta kaikkiaan viitsinyt, hän pysyi vain vaiti ja katseli ainokaisella silmillään kaukaisuuteen. Voi, kumpa hän voisi vain löytää sopivan tilaisuuden lähteä. Roizil kumminkin lähti kaksikon perässä laahustaen etsimään sitä, mitä oli lähtenytkin Razielin kanssa etsimään.
Hän ei paljon puhellut lyhyen matkan aikana, eikä vastaillut niinkään kysymyksiin siitä, mikä oli syynä tänne tuloon. Roizil ei itsekään osannut sitä sanoa. Ehkä paetakseen muistoja, mitä Jääkynsi osittain toi hänellä mieleen vielä silloin, kun siellä vielä asusteli suurimman osan elämästään. Mutta kuten harmaa lohikäärme oli itselleen takonutkin jo järkeen aikaisemmin, hän ei halunnut muistella sitä, eikä varsinkaan puhua siitä ventovieraille extrovertti nuorille, jotka hänen ympärillään pörräsi. Se osittain kuitenkin helpottui, kun Razielin näkökenttään oli pistäytynyt jotakin, mistä hän piti, mikä sai tumman lohikäärmeen murtautumaan hylätttyn taloon. Roizilin ainokainen sininen silmä nousi rakennuksen seiniä pitkin kattoon saakka, kun oli pysähtynyt sen äärelle Kaikiaksen kanssa sillä välin, kun Raziel rymisteli talon sisällä. Kyllä, sen kuuli ulos asti jotenkin.
Mihin Roizil osasi seisoskellessaan varautua, Kaikias avasi lipevän suunsa aloittaakseen tämän kuuluisan small talkin, mistä Roizil ei niinkään pitänyt. Mikä olisi sen pahempaa, kuin kiusallinen small talkki. Se teki tästä hiljaisuudesta kiusallisempaa, mitä se Roizilin mielestä oli. Häneltä kysyttiin lähestulkoon samaa, mitä oli kuullut Razielin suusta aikaisemmin, ja se oli naaraan nimi.
"Se on Roizil", vankkarakenteinen lohikäärme vastasi sävyttömästi, tuskin edes luoden katsetta valkeampaan naaraaseen, joka hänen vieressään seisoi odottelemassa. Miksi hän edes oli tässä odottamassa Razielia? Hän voisi ihan hyvin vain painua tästä vähin äänin pois aivan muualle, mutta siitä huolimatta jäikin aloilleen vielä hetkeksi aikaa, kun Kaikias kysyi häneltä parantajan työstä. Se jäisi sitten viimeiseksi kysymykseksi, johon hän vastaisi tänä päivänä. Tämä sosiaalisuusmittari oli jo mennyt täyteen ajat sitten. Roizil halusi omaa rauhaa parhaillaan.
"Eikös tuo juippi juuri sinulle sanonut, että etsin paikkaa, johon asettua aloilleen? Luulin ainakin kuulleeni niin", nuorukaista vanhempi lohikäärme totesi hieman siihen sävyyn, mikä saisi hänet varmasti vaikuttamaan tylyltä otukselta. Roizil ei voinut suorasanaisuudelleen mitään, mutta ei voinut olla asiaa huomioimatta ääneen, koska Kaikiakselle kerrottiin aikaisemmin, että hän ja Raziel etsivät paikkaa, johon asettua. Ei tosin samaa, sillä Roizil halusi oman kotoisan paikan, missä asustella. Ei hän nurkkiinsa päästäisi asustelemaan aivan ketä tahansa, ellei kyseessä olisi potilas.
Saatuaan jonkintapaisen vastauksen elämäniloiselta Kaikiakselta, lopulta Raziel sai itsensä ulos talosta, jonka tunkkainen haju päätyi Roizilin sieraimiin asti. Kuononvartensa painui pienelle rypylle siitä hyvästä, mutta ei antanut sen haitata häntä sen enempää. Koko kaupunki oli muutenkin tyhjiä taloja täynnä, joten saman ongelman Roizil tulisi kohtaamaan enemmin tai myöhemmin, jos oman kotinsa löytäisi vielä tämän päivän aikana. Siitä puheen ollen...
"Hienoa. Minä taidan sitten tästä lähteäkin", harmaasuomu ilmoitti värittömästi lähdöstään sen jälkeen, kun Raziel oli saanut hihkutettua siitä, kuinka oli jo merkinnyt talon omakseen ja Kaikias oli tarjonnut auttavaa käpäläänsä siivoamisessa. Roizil olisi voinut hyvää hyvyttään auttaa, mutta hänellä oli parempaa tekemistä juuri nyt, kuin hengailla kaksikon kanssa, kuin olisi noiden ystävä. "Onnea siivoamiseen, tai jotain..."
Ja niin, Roizil lähti. Hän käänsi mitään muuta sanomatta reittinsä kohti tuntematonta osaa kaupunkia, heilauttaen raskasta häntäänsä nuorelle parivaljakolle, jos he ikinä hänen peräänsä katsoivat hänen lähtiessään. Hän ei odottanut saavansa hyvästelyjä, joten siinä mielessä lähtikin vähin äänin pois ja mahdollisimman nopeasti.

Nimi: Tamar

25.11.2018 22:30
He olivat onnistuneet pakenemaan onnistuneesti. Sydän edelleen jyskyttäen niin että se tuntui raajoissa asti, Tamarin valkoiset pupillit olivat siristyneet jännityksestä. Hän roikkui luolassa yhdessä katon tippukivessä, mistä kykeni tuntemaan kylmiä vesinoroja pintaa vasten.
Hän oli aiemmin päässyt hyvin etumatkan päähän otuksesta, kun oli loikannut lähimpään syvään varjoon. Hän saattoi jättää Kazranin joksikin aikaa, hän ei kieltänyt sitä ollenkaan, mutta oli kyllä liittynyt jälleen toisen seuraan piakkoin tämän jälkeen, vaikka hänen ei olisi tarvinnut ja sai kiitokseksi melkein toisen kynnistä kasvoihin. Hetken Tamar tuumi, oliko hänestä tulossa pehmo kun huolehti tuntemattomasta, mutta päätteli sitten vain että hänellä olisi paremmat mahdollisuudet taistella otusta vastaan toinen lohikäärme rinnallaan, jos pakko tulisi. Tamar ei olisi kuitenkaan mitenkään mahtunut pieniin väleihin mihin valkoinen lajikumppani oli mahtunut, joten miksi edes yrittää ja jäädä kiinni luurankomaisen otuksen hampaisiin. Kazran tuskin olisi kiiruhtanut häntä pelastamaan, jos niin olisi tapahtunut.
Tamar hengitti syvään ja huokaisi pitkästi, kysyen Kazranin vointia. Toinen vakuutteli olevansa kunnossa, mitä hän ei oikeastaan uskonut pätkääkään, mutta ei välittänyt sen enempää, sillä eihän se hänen ongelmansa ollut. Kazran tosin lausui hyvän huomion, kun totesi että eihän heillä edes ollut mitään, millä hoitaa haavojaan. No, Tamarilla oli jo läpimäräksi verestä kastuneet siteet jalkansa päällä, mutta niistä ei olisi paljon hyötyä tässä tilanteessa.
Hän tyytyi siis vain hymähtämään matalasti ja irroittautui tippukoviste, laskeutuen kolmelle jalalleen pienesti tömähtäen. Hän varovaisesti kuunteli ympärilleen, mutta otuksesta ei kuulunut pihahdustakaan. Niinpä hän vain hengitti syvään ja huokaisi. ”Meidän tulisi siis hakeutua tämän sinun tuttusi… Razielin? Hoitoon.” Tamar mutisi matalasti, tuumaillen mikä uroksen mainitseman parantajan nimi olikaan.
Hän alkoi juuri rauhoittumaan, kun kirkas sininen valo iski suoraan silmiin. Silmät painuen pakostakin kiinni suojatakseen näköään Tamar siristeli heti varuillaan valon suuntaan. Kazran oli kutsunut ympärilleen viisi sinistä liekkipalloa, jotka rauhallisesti roihusivat paikoillaan lohikäärmeiden ympärillä.
Tamar hymähti tyytyväisenä, kun nyt hämärä valo antoi hänelle tilaisuuden nähdä ympärilleen. Hänen huomionsa siirtyikin jälleen vuotavaan haavaansa jalassaan, josta tipahteli siteiden läpi veripisaroita. Tän nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä, yrittäen olla huomioimatta viiltelevää kipua. Hän oli tottunut moiseen ja osasi kyllä pitää päänsä kylmänä. Hänellä ei ollut hätää liiallisesta vuotamisesta, kuten Kazrielilla.
Kazrielista puheen ollen, hän vilkaisi valkoisia suomuja värjäävään vereen, joka valui runsain noroin alas toisen selkää. Tamarin kätse värähti Kazranin kasvoihin, kun toinen ehdotti haavan umpeen polttamista. Tamar pudisti siihen heti päätään, murahtaen. ”Huono idea. Meillä ei ole mitään terää millä tehdä moista ja jos poltat väärin selkääsi, voin luvata ettet varmasti kykene enää lentämään sen jälkeen.” Tamar lupaili kaunistelematta sanojaan. Hän ei ollut todellakaan mikään parantamisen mestari, mutta kykeni arvaamaan mitä tapahtuisi jos he rupeaisivat sörkkimään haavojaan väärin.
Tamar katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt missään mitään könnöksen tai köyden tapaistakaan. ”Jos olisi edes jonkinlaista köynnöstä, voisi sen sitoa ympärillesi paineeksi edes niin että haava ei repeäisi lisää.” Tamar tokaisi. ”Minun siteitäni en kykene jakamaan, sillä no,” Hän nyökkäsi merkitsevästi punaiseksi värjääntyneisiin siteisiin. ”Ei varmasti tekisi hyvää painaa näitä haavallesi.” Hän mutisi, vaikka tosin hieman epävarmana, vaikka hän aika hyvin sen peittelikin. Ei Tamar oikesti ollut ihan varma, mitä tapahtuisi, jos hän käyttäisi siteitään toiseen. Mutta hän ainakin uskoisi että haava vain likaantuisi niistä lisää.
Tamarin ajatukset kuitenkin katkesivat, kun Kazran rupesi puhumaan olennoista, jotka olivat vapaantuneet alttarilla. Hänen silmänsä siristyivät, kun Kazran ei niinkään huomaamattomasti syytti heitä kumpaakin siitä. Valkoinen lohikäärmehän oli itse päästänyt olennot vapaaksi oudolla vieraan kielen puheellaan ja uteliaisuudellaan alttariin. Mutta nyt Tamar ei sanonut asiasta mitään, sillä hänellä oli tunne että mikään mitä saattaisi sanoakaan vastaan, ei valkoinen uros kuuntelisi häntä ollenkaan tai väittäisi vain vastaan ärsyttävällä tavallaan.
Sen sijaan Tamar antoi suuhunsa syttyä valkoisen salamameren, joka särähteli hiljaa ja loi ilmaan kitkaa, mutta hän keskitti sen kuitenkin vain luomaan valoa. Kazran lähti vaivoi kävelemään luolan uloskäynnille, tokaisten suoraan, että heidän tulisi palata nyt saman tien takaisin kaupunkiin.
Tamar siihen vain hymähti ja lähti kävelemään pienemmän lohikäärmeen rinnalla, odottelematta toista ollenkaan kun hänen pidemmät askeleensä veivät hänet ensimmäiseksi luolan suulle. Hän antoi siellä salamoiden suussaan sammua ja tokaisi kylmästi. ”Jos niin sanot.”
Kazran huomautti hyvinkin kylmästi, että ei olisi hänen ongelmansa, jos Tamar ei jaksaisi tehdä matkaa. Tamarin silmät siristyivät ja hän mulkaisi viileästi toiseen, sen pienen ystävällisyyden mitä hän nyt oli toiselle jakanut kaikotessa saman tien. ”En sanonutkaan, että olisi.” Hän murisi.
Kazran tosin mainitsi jostain kummasta syystä, että juuri heidän tehtävänsä olisi suojella saarta. Tamar loi toiselle hassun ilmeen, kulma koholla, kun hänen mieleensä sattui osumaan Mako ja hänen laivansa miehistö. Heitä hän suojelisi, hänen perhettään. Tamar siis äännähti jotenkin epämääräisesti, josta nyt ei saanut juuta eikä jaata selvää mitä mieltä hän oli, levitellen samalla siipiään. Hänen loukkaantunut takajalkansa hidasti häntä, mutta kun hänen raskaat siipensä levisivät sen verran kun vain mahtui, oli hänellä jälleen hieman parempi olla.
”Sinä voit suojella koko saarta ihan niin paljon kun haluat, mutta tällä hetkellä minä olen enemmän huolissani enemmän kaupungissa olevasta veljestäni.” Tamar murahti matalalla, murisevan kaltaisella äänellään, katsellen pilvipeitteisen taivaan läpi sinne päin, missä kaupunki oli. Hän ei todella halunnut, että ne olennot pääsisivät Makoon kiinni, ennen kuin Tamarilla oli mahdollisuutta edes varoittaa toista. Niinpä, olkapäitään pyöräyttäen, hän valmistautui lentämiseen.
Kazran oli ennättänyt hänen vierelleen ja lähti lentämään juuri häntä ennnen, kun Tamar ponnasti jossakin määrin ylöspäin, heilauttaen suuria siipiään kerran voimakkaasti, ennen kuin levitti ne pitkälle sivuille, napaten tuulen alleen. Hänen selkärankaansa pitkin kulkevat piikit värähtivät ja Tamar asetti suunnakseen kaupungin.

He saapuivat aivan kaupungin rajoille, lentäen koko matkan ajan. Tamar myönsi itselleen, että jopa häntä oli alkanut heittämään jo vähän päästä jatkuvat verenvuoto jalassaan. Se pitäisi saada ommeltua yhteen ennen kuin haava pääsisi suurentumaan yhtään enempää. Hän lensi nyt melkein samalla tasolla Kazranin kanssa, leyhytellen siipiään melkein laiskasti. Hän huomasi kuinka valkoinen lohikäärme vilkaisi häneen kuin tarkistaen häntä, johon Tamar vastasi kääntäen päätään tämän suuntaan. Hän nyökkäsi vain menemään uroolle, räpäyttäen silmiään, jossa valkoiset pupillit olivat paisuneet leveäksi.
Hän jatkoi lentoa tuulen mukana, pää uhaten jo nuokkua, mutta Tamar päättäväisesti piti sen pystyssä. Hän puri hammasta ja läyhytti kerran voimakkaasti siipiään, ihan vain jotta pysyisi hereillä. Jalkaa jomotti jo todella tässä vaiheessa ja Tamar todella toivoi, etteivät he törmäisi mihinkään epämukavaan enää tämän reissun aikana.
Tamar havatui kun he pääsivät kaupunkiin asti ja Kazran sattui törmäämään yhteen valkoisista taloista. Tiilet ja pöly lentäen valkoinen lohikäärme räjähti maahan, keskiaukiolle missä oli keskellä suihkulähde. Tamar pysäytti lentonsa aivan seinään ja leyhytti siipiään paikallaan. Hän melkein jo vaistomaisesti lähti laskeutumaan alas, kun huomasi silmäkulmassaan kadulla jonkin matkan päässä pari lohikäärmettä. Tamar kiinnitti huomionsa välittömästi heihin, huohottaen kevyesti uupumuksesta. Yksi heistä oli tummansininen, jossa erikoiset valopisteet tuntuivat välkkyvän laskevan auringon hämärtävässä valossa. Tämän oli pakko olla se Raziel, Kazranin parantajaystävä.
Tamar siis vilkaisi alas Kazraniin ja pienesti murahtaen, hän empi hetken. Lopulta hän kuitenkin löysi itsensä laskeutumassa Kazranin vierelle, vaikka kaikki järki sanoi, että hänen täytyisi päästä parantajalle niin pian kuin mahdollista.
Tamar laskeutui heikon lohikäärmeen vierelle ja tökkäsi toista kevyesti siipensä taitoskohdalla olkaan, ihan vain huomatakseen olisiko toinen edes hengissä. Kun paljastui että näin oli, Tamar murahti Kazranille. ”Nouse ylös, se sinun parantajasi on ihan vähän matkan päässä.” Hän käski viileästi.
Kazran ei kuitenkaan näyttänyt niin hyvältä. Toinen oli heiveröisen näköinen ja haava tämän selässä oli maalannut keskivartalon täysin punaiseksi. Tamar murahti turhautuneena, vilkaisten suuntaa missä hän oli Razielin nähnyt, ennen kuin katsahti takaisin Kazrieliin. Hän puri hammasta ja sadatteli. ”Hitto.”
Tamar sen enempää varoittamatta tuuppasi toista kevyesti jalallaan ja käski. ”Nosta itseäsi vähän.” Tamar siristi silmiään keskittyen ja pakotti selässään olevat piikit laskeutumaan selkää vasten, jättäen paksun kohotetun vanan vain selkäranaa pitkin. Jos Kazran ei vastustaisi kauheasti, Tamar ryhtyisi toimiin. ”Autan sinua, et sinä mihinkään pääse itse.” Tamar sen enempää varoittamatta mutisi ja nosti Kazrania etujalallaan, pakottaen ottamaan siivillään maasta tukea, kun tasapainotteli kahdella jalalla. Hän sujautti toisen poikittain hänen selkäänsä, jotta maassa ei mahdollisesti roikkunut enää kuin Kazranin pitkä häntä. Hän murahti painon alla jo uupuneena muutenkin.
Miksi ihmeessä hän edes vaivautui?! Tamar olisi ihan hyvin voinut jättää Kazranin aloilleen ja käydä itse parantajan luona, kertoen hänelle vasta jälkikäteen, että aukiolla olisi toinenkin haavoittunut. Tai sitten Tamar vain ajatteli, että nyt ainakin Kazran olisi hänelle henkensä velkaa, että edes yritti auttaa toista. Oli syy mikä tahansa, lähti Tamar kulkemaan leveää katua pitkin sinne, mistä oli taivaalta käsin nähnyt parantajan toisen lohikäärmeen kanssa.
Hän puuskutti jo päästessään aivan nurkan taakse siitä, missä oli parantajan nähnyt. Jos Kazran olisi edelleen hänen selässään, vilkaisi Tamar tässä vaiheessa hänen vointiaan. Kiroten henkensä alla Tamar kääntyi viimeisenkin rakennuksen takaa ja viimein sai näköetäisyyden todellakin tähtikuvioiseen lohikäärmeeseen. ”Hei!” Tamar karjahti ja toivoi että toinen huomaisi hänet.

Nimi: Kazran

25.11.2018 18:21
Kazran oli hieman pökertynyt kaikesta siitä verenhukasta, mikä sen päässä tuntui humahtavan jo parin ensimmäisen sekunnin aikana ja sen teki hetki mieli vain palata maahan ja oksentaa. Kirlianin yritys repiä Tamarin sielu jäi Kazranilta suurimmaksi osaksi huomaamatta, mutta vaikka se oli nähnyt olennon käyvän matkakumppaninsa kimppuun, se ei ehtinyt tarkastella tilannetta enempää. Ilmassa kuitenkin tuntui hyytävä väre, joka kalvoi sydänjuuria, mikä viimeistään sai veriselkäisen valkosuomun katsahtamaan nopeasti siipensä alitse violettiin Tamariin. Tamar huusikin juuri silloin Kazranille varoituksensa, kun luurankomainen lohikäärme kävi hyökkäykseen uudemman kerran. Kazran kuitenkin oli tällä kertaa valmiina ja se pudottautuikin suoraan pois kirlianin tieltä niin alas, että sen raajat pyyhkäisivät tulista hiekkaa ja voimakkaiden siipien tuottama ilmavirta nostatti sitä sankkana pilvenä taistelun keskelle. Kirlian kuitenkin pyrki koko ajan lähemmäs Kazrania, eikä valkovoittoiselle jäänyt enää toista vaihtoehtoa kuin kääntyä tarkalla siipien hallinnalla ympäri, selkä maata kohden, ja sylkäistä sininen tulisuihku olentoa kohden. Tamar näytti ymmärtävän, että nyt oli tarkoitus enää vain hidastaa luurankoa pakoyrityksen onnistumiseksi. Näillä eväillä kaksikko ei vain kykenisi voittamaan, eikä niillä ollut tietoutta järjestää itselleen apua.
Valkoinen salama välähti, ja Kazran piti sitä omana merkkinään, joten se kääntyi uudestaan siivenkärki hiekkaa pyyhkäisten, mutta joka tapauksessa tarpeeksi voimakkain räpäytyksin ilmassa pysyäkseen. Niiden pako jatkui villisti kohti vuoristoa, ja vaikka Kazranista alkoi tuntua, että nyt sen täytyisi antaa periksi, se pyrki kuitenkin yhä vain enemmän eteenpäin. Lähinnä valkovoittoinen vain toivoi Tamarin kuulevan sen käskyä seurata, sillä Kazran ei voinut luvata selviävänsä pakoon yksin. Käärmemäisen kallonsa nopeasti verisen selkänsä yli suunnaten Kazran sai kuitenkin todistaa, miten vuorien tarjoamat varjot antoivat Tamarille mahdollisuuden kadota kokonaan ja jättää Kazranin kirlianin takaa-ajettavaksi. Närkästynyt, lähes kiehumispistettä tavoitteleva mieliala sai Kazranin tuprauttamaan savua sieraimistaan. Ei kannattaisi luottaa muukalaisiin, hemmetti. Raivostaan lisää puhtia saaden Kazran sukelsi vuorenrinteen ja puun välistä saaden kirlianin melkein törmäämään. Valkovoittoinen sai lisäaikaa, kun olento päätti kiertää, joten se supisti siipensä ja kiisi nopeasti rinteen toiselle puolelle ja siitä ylemmäs kuin äsken. Se ei aikoisi antaa itseensä enää näköyhteyttä. Valkoinen väri ei suojellut sitä näin alhaalla, lumettomilla rinteillä, eivätkä kirkkaat sulat suoneet sille mahdollisuutta piiloutua karun vihertävänruskeaan rinnemaastoon. Niinpä se pyrki käyttämään silkkaa nopeutta ja ennalta-arvaamattomuutta hyväkseen, lopulta uskoen pääsevänsä pakoon. Yllättävä tumma liike kuitenkin kiinnitti sulkasiipisen huomion niin rajusti, että se meinasi pyörähtää ympäri ja leikata kynsillään Tamaria kasvoihin, mutta auringon osuessa paremmin tuon suomuihin paljastuikin, että silkan tumman sijasta lähestyvä hahmo olikin violetti. Se riitti Kazranille ja se päätyikin lopulta saattelemaan pakomatkan pimeään luolaan, jonka sisuksissa sen piti taittaa leveät siipensä kasaan ja liukua soraiseen alarinteeseen, joka vietti syvän luolan pohjalle.

Kazran oli kohtalaisen pitkään hiljaa. Se kuunteli tarkkaavaisesti suojastaan, miten katosta putoava vesi ja luolan suuaukolla puhaltava tuuli pitivät ääntä, mutta ympäristö oli muuten hiljainen. Valkovoittoinen esitti vain yhden lyhyen kysymyksen ollen sitten hiljaa vielä senkin jälkeen, kun Tamar avasi suunsa. Toinen tuntui pudottautuvan jostain korkeammalta, mutta Kazranin silmät eivät olleet niin terävät pimeässä saatika vielä tottuneet äkilliseen valonmuutokseen, että se olisi osannut arvata Tamarin roikkuneen hetken aikaa kalkkeutuneessa kivipatsaassa. Toinen kuitenkin kysyi, oliko Kazran kunnossa. Kysymys herätti jälleen kivun ja kuumana selkää sivelevä veri muistutti, miten se oli haavoittunut pahasti.
“Ihan kunnossa olen.” se vastasi lopulta ohjaamatta kamalasti huomiota haavaansa, sillä näin pimeässä sitä olisi turha edes yrittää hoitaa. Kazran vaihtoi asentoaan ja tajusi samassa astuneensa omaan raudankatkuiseen verilammikkoonsa. Hurmaavaa.
“Täällä voi emme haavojamme hoitaa; ei tarvikkeita täällä ole. Meidän kaupunkiin tulisi palata.” Kazran sanoi muistellen tähtisuomuista Razielia. Tuo osaisi varmasti hoitaa kaksikon haavat, eikä Kazran tässä vaiheessa ehkä kehenkään muuhun luottaisikaan. Roizil ja Fritz eivät vaikuttaneet olevan pätevimmästä päästä, se tuhahti itsekseen.
Valkovoittoinen kuitenkin päätti tuhlata vielä vähän energiaa ja se sulkikin silmänsä kuin keskittyäkseen johonkin. Todellisuudessa se suojeli näköään, ettei se sokaistuisi, kun -- Viisi iloisesti lepattavaa, siniliekkistä tulipalloa muodostui tyhjästä ilmasta kaksikon ympärille. Sinisten liekkien valo tavoitti suuren luolan seinämät vain pehmeästi, mutta valaisi kuitenkin sen verran, että Kazran silmänsä avatessaan kykeni näkemään Tamarin sekä jonkin verran ympärilleen. Se ei jaksaisi ylläpitää tulta kovinkaan pitkään, mutta kuitenkin sen aikaa, että ne kykenisivät tarkastamaan haavansa silmäpuolisesti ja paikantamaan sijaintinsa tuntemattomassa luolassa. Luolassa ilma oli muutenkin jo sen verran kosteaa, että liekkien ylläpitäminen vaati normaalia enemmän.
Tamar tuntui kuitenkin ottavan ohjat jo käsiinsä kertoen, että Kazranin haava tarvitsi painetta. Noh, valkovoittoinen ei siinä voinut auttaa, joten se tietämättömänä seisoi aloillaan kuin tatti. Jos Tamar osasi jotain hienoja temppuja, niin toki toinen osaisi ne jakaa, mutta Kazran oli täysin ideaton. Niinpä se odotti täydet pari sekuntia valmista tuprauttaen sitten uudestaan savua sieraimistaan.
“Voisimme umpeen haavamme polttaa.” Kazran tokaisi sitten ilmeensä suorana, vaikka se ei itsekään kannustanut omaa ajatustaan. Niistä kahdesta se kuitenkin oli ainut tulilohikäärme, joten sen olisi vaikeampi ilman poltettua rautaa saada omat haavansa umpeen. Tarjous kuitenkin pysyi.
“Mielenkiintoista on huomata, miten emme ainoat olennot täällä ole. Meidän varoittaa muita täytyy; vapautimme aika paljon niitä luurankoja siivekkäitä. Sen kokoinen parvi tekee tuhoa nopeasti.” Kazran jatkoi vaihtaen hieman aihetta. Sen ei tekisi mieli levätä, sillä aika oli kortilla, eikä kaupunkiin ollut täältä liian pitkä matka. Se ei kuitenkaan suostunut ottamaan koko syytä niskoilleen, joten huonosta kieliopistaan huolimatta se valitsi sanamuotonsa tarkkaan, piti Tamar siitä tai ei.
Toinen keksi, että sähköstäkin saisi sopivasti valoa, joten Kazran sai itselleen sopivan sauman sammuttaa viidestä kolme tulipalloa ja silti tilaan jäi vielä sijaa silmienkin käytölle. Hymähtäen se siirtyi lähemmäs uloskäyntiä, vaikka tummasuomuinen oli juuri ehdottanut lepäämistä. Kazran ei suostuisi. Ei. Sen siivet kuitenkin tuntuivat väsyneiltä, eikä Kazran ollut edes ymmärtänyt väsymyksensä tilaa ennen kuin se lehäytti siipensä auki. Toisen kärki hivelsi hieman seinää, joten Kazran nosti ne sivuiltaan korkeammalle kuin normaalisti oli tarve.
“Ne olennot kaupunkiin ehtivät ennen meitä. Meidän jatkaa täytyy, jaksoimmepa tai emme.” se vaati sinistä tulta hohkavat sielunpeilinsä sirillään elementtien kalpeassa valossa.
“Jos jaksa et vielä tulla, se ei ole minun ongelmani”, sulkasiipinen sanahti sitten yllättävän kylmästi, vaikka se hetki sitten oli kysellyt toisen vointia. “Meidän saarta tulisi suojella.”
Kazran ei noussut siinä vaiheessa vielä siivilleen, vaan se kapusi verisenä yhtä kaikki takaisin luolan suuaukolle, joka kurottautui ilman minkäänlaista jalansijaa suoraan vuorilaakson ylle. Tällä tasalla oli vähän pilviä, ei mitään suuria, mutta ensimmäisiä merkkejä alimpana sijaitsevista. Kazran sammuttaisi tässä vaiheessa siniset tulensa ja katsahtaisi taakseen kuitenkin lähes toivoen, että Tamar tulisi sen mukaan, sillä matka tulisi olemaan sille raskas ja se saattaisi tarvita toisen apua. Itsekkäästi se myös ottaisi sen vastaan, vaikka se ei ollutkaan valmis jäämään tänne ja ottamaan Tamarin vointia “ongelmakseen”.
Kazran pudottautuisi yllättävän kevyesti suoraan tuuleen selvästi varoen väsyttämästä itseään turhilla siiveniskuilla, mitkä johtaisivat myös selän kärsimiseen. Niinpä se tarkkaili tuulta ja pysytteli vankasti niillä reiteillä, joita pitkin se pääsisi sukeltamaan vuorten toiselle puolelle. Maisema järvelle avautuikin sen eteen yllättävän nopeasti, kun Kazran mutisi omaksi huvikseen erisävyisiä kirouksia. Valkoisten muurien näkeminen (tai mitä niistä nyt erotti kaiken lumen keskeltä) kuitenkin helpotti sen oloa, ja jos Tamar ei olisi sanonut mitään, niin vasta tässä vaiheessa Kazran päättäisi tarkistaa, oliko toinen tullut edes mukaan.
“Tuolla kaupunki on”, se sanoisi tilanteesta riippuen vahtien kuitenkin edelleen tuulten reittejä. “Saamme apua haavoihimme sieltä.”
Vuoristo ei siellä lennettäessä tuntunut niin korkealta kuin se oikeasti oli, sillä kun Kazran lensi vuoren tällä puolella avautuvan metsän ylle, vuoret sen takana olisivat yhtä hyvin voineet kasvaa kokoa. Auringon viimeisten säteiden tarjoama valo jäi vuorten taakse iskostaen valtavat varjot turvallisempien maiden ylle. Valkeat maat olivat yllättävää nähtävää polttavan hiekan jälkeen. Kazran kumminkin keskittyi etsimään kirlianeja. Olivatko ne täällä? Vai olivatko ne lentäneet jonnekin muualle? Henkeään pidättäen ja jäätyvää haavaansa varoan se lähti liitelemään korkeuksistaan kohti kaupunkia.

Kazran oli väsynyt. Se näytti jo kauempaakin katsottuna siltä, että se putoaisi kohta siiviltään, ja -- vaaleat kynnet raapaisivatkin valkomarmorisen muurin harjaa rajusti. Oikeastaan niin rajusti, että Kazranin siivet päättivät antaa siinä vaiheessa periksi kuin olisivat katkenneet kesken lennon. Valkea uros menettikin korkeutensa kerrasta repäisten jonkin asuintalon katolta tiilet mennessään, kun se laskeutui, tai oikeastaan putosi, keskelle kaupungin keskusaukeaa, aivan sen suihkulähteen viereen, minkä ohitse se oli kävellyt aikaisemmin Razielin kanssa. Sen toinen siipi taittui ikävästi suihkulähteen patsasta vasten ja käärmemäinen kallo jäi lepäämään jäiselle reunukselle. Syvä huokaus tuotti ilmaan jäisen huurrepilven, eikä kaupungissa hetkeen oltu nähty yhtä karua näkyä kuin verta jäiselle katukivetykselle vuotava lohikäärme ja mahdollisesti tuon yhtä huonossa kunnossa oleva seuralainen.
Kazran ei jaksanut suoda ajatustakaan sille, että sen pitäisi löytää Raziel tästä sokkelosta. Palatsikin oli kaukana ja sinne oli noustava tie, mikä ei valkovoittoista houkuttanut sitten ollenkaan. Niinpä se päätti jäädä niille sijoilleen, sulkasiivet levällään lähes kyljellään makaavaan asentoon.

Nimi: Kaikias

18.11.2018 00:35
Harmaavoittoinen lohikäärme nauroi kevyesti uroslohikäärmeen kommentille. "Itsellenkikö joudun ostamaan? Mikä sääli." Pieni virne käväisi hänen suupielillään.
Kaikias tarkkaili laskeuduttuaan kaksikkoa edessään oranssit silmät uteliaasti tuikkien. Hänen huomionsa kiinnittyi melko nopeasti siihen, miten harmaa naaraslohikäärme ei esitellyt itseään lainkaan, eikä liioin tervehtinytkään. Se sai naaraan mielenkiinnon heräämään ja nuoremman naaraan katse viipyi hetken hitusen vanhemmassa uteliaana. Hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin Razieliin, joka esittäytyi (ettei näyttäisi, että hän tuijottaisi). Toisin kuin harmaan naaraslohikäärmeen lyhyt ja melko mielenkiinnoton vastaus Raziel vaikutti jokseenkin huvittuneelta hänen vitsailustaan ja paikalle saapumisestaan ylipäätäänkin, mistä Kaikias oli tyytyväinen. Solakan lohikäärmenaaraan kasvoille nousi virne. Naaraan silmien tuikkiva katse viipyi Razielissa ja pysähtyi sitten pitkäksi toviksi silmälappupäiseen ilmestykseen. "Hauska tavata, Raziel. Ja niin, se onko jokin asia mielenkiintoinen riippunee siitä mitä etsii, minusta täällä vaikuttaa jo nyt mielenkiintoiselta." Hän totesi kepeästi, hieman keskustelevaan sävyyn, muttei jäänyt painostamaan toista osapuolta kauemmaksi aikaa katsellaan, sillä ei tahtonut olla liian tungetteleva kerran toinen ei ilmeisestikään ollut jakavalla tuulella. Kaikias kiepautti pyrstönsä hieman kissamaisesti jopa kiepille lonkkansa viereen ja antoi katseensa kiertää tavallisia asuintaloja heidän ympärillään, vaikka tarkkailikin yötaivaan väristä urosta samalla.
"Niinkö?" Kaikias kysyi uteliaana kun Raziel kertoi heidän molempien olevan parantajia ja olevan lähdössä etsimään parantajalle sopivaa työtilaa. Hän kallisti hieman päätään silmäillen molemmat lohikäärmeet läpi. He olivat kovin erilaisia, Raziel selkeästi se sosiaalisempi. Ei sillä, Kaikias saattoi kyllä hyvinkin kuvitella harmaan naaraan myös toimimaan vakavana potilaidensa kanssa, olikohän hän nähnyt niin paljon asioita, että oli sen tähden kovettanut itsensä vai oliko hän aina tuollainen? Turha arvuutella, eihän Kaikias voinut mitenkään tietää ja tuskinpa tämä naaras kertoisi, vaikka hän kysyisikin. Ei hän kyllä edes aikonut kysyä, se olisi liian tunkeilevaa.
"Tulen mielelläni", naaras tokaisi ja nyökkäsi. "Lähdetäänkö sitten?" Heidän lähtiessään kulemaan suuntaan johon Raziel heitä johdatti Kaikias katseli ympäristöä ja vastasi uroksen kysymykseen oranssit silmät suunnattuina taivaalle. "Olen seppä. Metalliseppä enemmäkseen jos tarkkoja ollaan. Teen haarniskoja ja sen sellaista." Hän vilkaisi Razieliin. "Joten, tulitteko tänne uuden elämän toivossa vai vain seikkailemaan?" Hän kallisti hieman päätään.
Jonkin aikaa käveltyään Raziel löysi talon, jonka koki tarpeeksi mielenkiintoiseksi, että meni sitä sisältä asti tutkimaan. "Näyttää lupaavalta", Kaikias tokaisi.
Kaikias jättäyti hieman jälkeen harmaan naaraan kanssa, tämä ei vieläkään vaikuttanut kovin innostuneelta. Tovin nuorempi naaraslohikäärme seisoi vaiti naaraslohikäärmeen vierellä ja katseli eteenpäin taloa ja sitä, minne yönvärinen uros oli mennyt. Hetken kuluttua hän siirtyi katsomaan naarasta toisen huomaamatta nurkkasilmällään, vaikka pitikin pään asentonsa samana. Sitten hän lopulta käänsi katseensa kokonaan naaraaseen. "Joten, et tainnut mainita nimeäsi?" Hän kallisti päätään odottaen naaraan vastaavan ja soi tälle ystävällisen hymyn. Kaikias oli aina ollut utelias ja kyllä vain tämä naaras sai hänet olemuksensa puolesta uteliaaksi. Hän oli myös aina pitänyt haasteista.
"Olet siis parantaja. Aiotko itsekin etsiä itsellesi vastaavanlaisen työtilan vai oletko vaeltavaa sorttia?" Kaikias kysyi, jättäen kuitenkin kysymyksien väleihin sopivat tauot, jottei höpöttäisi liikaa. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle kynsiään koukistaen ja vilkaisi takaisin naaraan suuntaan. "Itse en oikein vielä tiedä mitä tekisin. Meillähän on koko elämä edessä täällä, eikö niin?"
Razielin sanat palauttivat naaraan lopulta mahdollisesta keskustelusta ja hän askelsi pari askelta sisemmälle nyökäten. "Näyttää lupaavalta. Tarvitsetko apua siivoamisessa vai mielitkö jatkaa yksinäsi?"

Nimi: Tamar

18.07.2018 18:06
Kazran suorastaan sivutti hänen kysymyksensä. Tamar siristi valkopupillisia silmiään, mutta antoi olla, siirtäen katseensa eteenpäin. Kirkas aurinko oli siristänyt pupillit viiruiksi ja kuumuus sai aavikon yllä leijumaan lämpöaaltoja. Tumma rakennus vaikutti jopa irvokkaalta näin karussa ympäristössä, koko paikan saadessa vaikutelman manalan karuista koloista, minne kukaan ei halunnut joutua.
Kazran naurahteli vastatessaan hänelle, ettei omannut ongelmaa hänen nimeään vasten. Tamarista tuntui, kun toinen ei yrittänyt keskustella hänen kanssaan vakavissaan kerrassaan yhtään. Toinen hihitteli kuin mikäkin hyvin yksinkertaiseen kysymykseen! Toki, kysymys itsessään ei ollut kovin vakava, mutta ei Tamar sitä ajatellut.
Paha tunne Tamarin sisällä vain kasvoi mitä pidempään he pyörivät uhripaaden ympärillä. Kazran oli hiljainen Tamarin myöntäessä, että ei osannut lukea tekstiä, joka tuntui kovin kiinnostavan valkosuomua. Tamarin myöntäessä huonosta tuntemuksistaan toiselle Kazran kohteli häntä kuin idioottia. Tamar mulkaisi toista terävästi, murahduksen kuuluessa hänen kurkustaan uroon sanoessa. ”Tiedän. Ihan niinkuin tämä,” Tamar heilautti päätään uhrilaattaa kohti,” ei olisi paljastanut jo.” Tamar leyhytteli hieman rastaita siipiään ja katseli ympärilleen, rakennuksen tummiin pylväisiin ja kuumana hohkavaan lattiaan. ”Tarkoitan, että sen lisäksi.” Hän murahti hiljaa, epävarmana siitä kuuliko toinen. Kazran vaikutti olevan kiinnostunut jo muista jutuista.
Kazran lausui pronssilaatassa olevat sanat erikoisella aksentillaan, eikä Tamar saantu niistä selvää päätä eikä häntää. Kazran päätti palata hieman Tamarin aikempaan kommenttiin, kertoen omista tuntemuksistaan. Tamar äännähti merkiksi että kuuli, mutta ei vastannnut sen enempää. Hän ei magiaan ja moiseen uskonut, mutta jokin paikassa oli vialla.
Tai ei ainakaan uskonut, ennen kuin tummat olennot syöksyivät salamoita syöksevästä pyörivästä portaalista, jotka päästivät vertahyytäviä kiljaisuja ja kävivät kimppuun, sekä sulautuivat varjoihin ja ilmaan tuhka tuuleen. Tiedäthän, niin tapahtuu joka päivä.
Tamar yritti järkytykseltään puolustauta. Hän olit tottunut taistelemaan toisia lohikäärmeitä ja heidän kaltaisiaan vastaan, mutta ei ollut koskaan nähnytkään tällaista otusta! Häntä kiinnosti, mutta samalla kauhistutti ajatus tästä tuntemattomasta. Kun otus oli kääntynyt hänen puoleen ja sen leuat olivat avautuneet karmaiseviin mittasuhteisiin, oli häntä alkanut heikottamaan. Hän ei tiennyt mistä moinen johtui, sillä kuumuus ei olisi mitenkään voinut iskeä kynsiään häneen nyt jo. Tamar ei jäänyt ottamaan selvää vaan liisi äkkiä otuksen hyökkäyksen alta pois ja iski tähän takaisin omallaan. Hän kiiti ilman halki Kazrania kohti ja kysyi tämän vointia. Hän nyökkäsi ymmärryksensä toisen vastauskelle ja käänsi kallonsa vilkaistakseen takaisin olentoon. Tumma olento oli toipunut hänen iskustaan ja lähti syöksyyn heitä kohti. Tamar ärähti hampaat irveessä ja huudahti Kazranille. ”Varo!” Hän räpäytti voimakkaasti siipiään ja ponnahti niiden avulla eteenpäin.
Kazran oli myös lähtenyt lentoon selän haavastaan huolimatta. Tamar tiesi kokemuksesta kuinka kivuliaita selän haavat olivat, jos täytyi lentää. Hän suuntasi Kazranin lähtemään suuntaan, olennon iskiessä silmänsä enemmäkseen valkovoittoiseen. Tamar murhati ja yritti hakea lisää vauhtia siipiään räpsäyttämällä. Kazranilla oli ilmiselvästi vaikeuksia lentämisen kanssa, tämän siipien katkonaiset liikkeet huomioon ottaen. Tamar oli jo hyvin lähellä kaksikkoa, olennon päästessä koko ajan lähemmäs Kazrania, kun valkea lohikäärme kääntyi ympäri ja syöksi sinisillä liekeillään suoraan otukseen. Tamar käytti tilanteen hyväkseen ja kohdisti myös kallonsa otusta kohti. Valkoinen salama syöksyi suoraan olentoa kohti ja toivottavasti aiheutti tarpeeksi ison paineen, että olennon tasapaino menisi ja tämä saisi kunnon sätkyn.
Tamar lähti syöksyyn Kazranin tehdessä samoin. Hän kiisi ilman halki, tuulen humistessa korvissa ja sydämenlyönnin kovina rinnassa. Kazran syöksyi aivan matalalle maahan asti, Tamarin liitäessä nyt jo aivan tämän kintereillä. He vetivät takaisin aivan maan kamaralla ja jatkoivat matkaa vuoria kohti.
Kazran huusi hänelle käskyn seurata, joka sai Tamarin irvistämään. Ehkäpä toisella oli jonkinlainen suunnitelma. Valkovoittoinen suunnisti suoraan vuoriston ahtaita aukkoja kohti, jolloin Tamar jo tiesi, että ei tulisi mitenkään mahtumaan niistä. Hän sen sijaan kiinnitti katseensa lähimpään suureen varjoon ja suuntasi suoraan sitä kohti. Hän siristi silmiään ja syöksyi suoraan suureen varjoon vuoren seinämässä, vetäen siipensä suoraan kylkiä vasten. Näytti siltä kun hän olisi suoraan vuoren seinää vasten lentämässä, mutta sen sijaan hän veti varjoon osuttuaan sukelsi sen sisään. Viileä tunne valtasi Tamarin hänen poistuessaan toisesta varjosta, saman vuoriseinämän toisella puolella, missä ilma oli jo paljon kylmempää. Hän äkkäsi Kazranin lentämässä lähellään, tehden ilmassa juuri korkkiruuvin ja Tamar pyörähti terävästi ilmassa niin että hänellä oli sama suunta valkovoittoisen kanssa. Vauhti oli kuitenkin niin kova, että yllättävä käännös tuntui heti jo loukkaantuneessa takajalassa ja Tamar arveli haavan jälleen auenneen. Hemmetti.. Hengitys oli pinnallista lentämisen ja varjokävely aina oli raskasta, jos sitä ei ollut tehnyt vähään aikaan. Silti oli pakko päästä karkuun otusta, jota hän ei varmasti tulisi pitkään aikaan unohtamaan.
Kazran sukelsi suoraan luolaan vuoren seinämässä ja Tamar otti suunnakseen saman reitin. Hän oli aivan toisen takana laskeutuessa, joten yritti hidastaa vauhtia levittämällä siipiään ja kääntämällä kehoaan oikein. Valo himmeni mitä syvemmälle he menivät, eikä pian näkynyt enää yhtään mitään. Tästä syystä Tamar ei nähnyt kunnolla mihin lensi ja iskeytyi suoraa päätä yhteen luolassa olevista tippukivistä. Hän murahti ja otti kivestä kynsillään kiinni, pyörähtäen kiven ympäri. Hän piti siitä kiinni kuin elämä olisi riippunut moisesta ja hiljeni. Kazran oli laskeutunut alas aivan lähelle, ainakin siltä kuulosti. Sydämmet pompottaen he kuuntelivat, tulisiko otus heidän persässään vai ei. Viimein, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, Tamar uskaltautui päästämään irti tippukivestä ja loikkasi alas maahan. Se tuli vastaan nopeammin kuin oli odottanut ja hän tömähti siihen vaimeasti. Hän huohotti ja veti henkeä itseensä, viimein uskaltaen tehdä niin. Hän yritti saada silmänsä selviämään pimeässä, mutta se oli aivan turhaa. Mitään ei näkynyt.
Tamar hätkähti Kazranin kysymystä, kääntäen kallonsa äänen suuntaan. Hän ei nähnyt toista, joten ele oli melkeinpä turha. Tamar nielaisi ja selvitti kurkkuaan. ”Olen… olen ihan kunnossa. Haava jalassani avautui uudelleen.” Tamar lisäsi jälkiajatuksena. Hän varovaisesti suoristautui luolassa kyyrystään ja nilkutti askeleen lähemmäs Kazranin ääntä. ”Entä sinä?”
Tamar viimein alkoi saada sydämmensä paukkeen rauhoittumaan ja hengitti syvään rauhoittuakseen. Hän puhalsi suunsa kautta ulos ja rauhoitteli itseään. Hän nuuhkaisi ilmaa ja räpytteli silmiään, vaikkei se mitään auttanutkaan. Ilma oli kosteaa ja kylmää, Tamarin veikatessa että heidän hengityksensä huurustui ilmassa. ”Selkäsi on ihan tohjona tuollaisen lennon jälkeen.” Tamar huomautti terävästi. Ilmassa haisi terävästi veren rautainen sävy, niin hänen jalastaan ja Kazranin selästä. ”Siihen on pakko saada jotain painetta, ettet vuoda kuiviin.”
Tamar otti tukevamman asennon kolmella jalallaan, eikä viitsinyt nyt vielä välittää loukkaantuneesta jalastaan. Hänellä oli painetta koko ajan haavan ympärillä ja ainut huoli olisi nyt, että se tulehtuisi tai repeäisi isoammaksi.
”Meidän tosin kannattaa ehkäpä odotella hetki ennen kuin menemme ulos, jotta… mikä ikinä se olikaan ei huomaa meitä uudelleen.” Tamarin äänestä kykeni erottamaan hienoisen murinan. Häntä vihastutti koko tilanne. Miksi ihmeessä hänen piti mennä seuraamaan aivan muukalaista, hullua lohikäärmettä tummaan rakennelmaan, josta hänellä oli selvästikkin huono tunne?
Tamar keksi silloin mistä saisi valoa. Hän arveli sen olevan nyt jo turvallista, sillä ulkoa ei kuulunut mitään, eikä luolassa kaikunut kun heidän hiljainen puheensa ja vesipisarien liplatus niiden tippuessa kiviltä. Tamar avasi suunsa raolleen ja keskittyi aivan kuin hän olisi aikeissa syöstä salaman. Hän kuitenkin jännitti sen vain suuhunsa, jolloin terävä valkoinen valo täytti tilan. Nyt hän sentään kykeni näkemään hieman ympärilleen ja Kazranin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut valaista vielä kauhean pitkälle.

Nimi: Kazran

18.07.2018 01:20
Kazranin tyylikkääksi, tosin tahattomasti, aseteltu kävely päätyi alttarille Tamarin esittäessä vielä kysymyksen, mihin valkovoittoisella ei ollu täysin suoraa vastausta. Se osasi sanoa asiansa kyllä yksinkertaisesti, mutta tapansa mukaan se olisi oikein mielellään kertonut pidemmän kaavan kautta, mitä oli tapahtunut - ja etenkin, että milloin. Nyt se oli kuitenkin mahdotonta, joten Kazran kohautti kuin ohimennen olkapäitään.
“Ei niin tärkeää se.” se tokaisi jättäen asian täten omaan arvoonsa. Se selvästi ilmoitti, että nyt ei ollut oikea hetki puhua siitä, kun kaksikon edessä komeili jotain näinkin mystistä ja tutkimisen arvoista!
“Toki ole ei~” Kazran hyrähti lähes huvittuneena. Ei nimen kanssa, eikä ongelmaa. Mutta koska kyseessä oli uhripaasi, niin kaksi kertaa sulkasiipi joutui kieltämään itseään viiltämästä Tamarin tummaa kurkkua auki ja uhraamasta tuon elämänveren alttarille. Ja vain tieteen nimissä kokeillakseen, että tapahtuisiko edes mitään!
Kazran oletti Tamarin pitävän sitä jotenkin vajaana, mutta se ei sanonut asiasta mitään, sillä sille riitti ainakin tämänhetkisesti, että se itse tiesi olevansa fiksu. Toisaalta se vihasi vahvaa aksenttiaan, mitä toisilla ei tuntunut olevan, sillä se erottui joukosta täysin väärällä tavalla. Ja nimenomaan sai sen vaikuttamaan typerältä! Mitä se ei todellakaan ollut!
Niinpä siipiään leyhtäyttäen se tutki kivipaatta ja pylvästä, mihin pronssinen, vihertävän sävyn saanut laatta oli kiinnitetty. Tamar kielsi Kazranin olettamuksen siitä, että kykenikö tummasuomuinen tekstiä lukemaan. Se sai Kazranin sisällä läikähtämään sen hetkellisen pettymyksen, sillä koska se ei itsekään aluksi tajunnut ymmärtävänsä mitään, voisi laatan salaisuus jäädä paljastamatta. Valkovoittoinen meinasi jo kääntyä kannoillaan ja marssia ärsyyntyneenä pois toisen hyödyttömyydestä tuohtuen, mutta pian se ymmärsi riimujen muodostuvan sanoiksi. Oli mielenkiintoista huomata osaavansa jotain, mitä muut eivät kyenneet tekemään. Tämä oli yksi seikka, missä aiheessa se tykkäsi olla uniikki. Ei suinkaan raa’an aksenttinsa vuoksi.
“Jos vielä tajunnut et, uhripaasi taitaa paikka kuitenkin olla”, Kazran hymähti kumartuessaan lähemmäs pronssilaattaa. “Tarkoituskaan sen ei ole positiivinen olla, tummasuomu hyvä.”
Sen sijaan että Kazran olisi pariin sekuntiin keskittynyt Tamarin hämmästykseen, lausui se litanjan vaikealta kuulostavia sanoja pettyen sitten uudestaan, kun mitään ei tapahtunut. Toteamus sai sen vetäytymään hetkeksi ja lyyhistämään olkapäänsä. Mmh.
“Magian varaus negatiivista on paikassa tässä”, Kazran sanahti sitten antaakseen edes hieman pontta toisen sanoille. “Sähköisessä mielessä, ei, mutta tämä hyvin paha paikka on.”
Jotain kuitenkin tapahtui. Kirlianien vapautuminen johti Kazranin ja Tamarin pakoyritykseen. Tummempi lohikäärme saattoi olla Kazrania yllättyneempi tilanteesta, mutta ei valkovoittoinenkaan kovin mielissään ollut. Se oli kuvitellut löytäneensä jotain hienoa: ja nyt se sen sijaan otti turpaansa oikein kivuliaasti. Pudottuaan kömpelösti punaiselle hietikolle uros jäi haukkomaan henkeään, otti yhden kivuliaan näköisen askeleen ja suuntasi sitten kapeakiirpeisen, kuitenkin maskuliinisen kallonsa kohti yläilmoja sekä Tamaria. Se ei todellisuudessa ollut huolestunut, vaikka kipu vääristikin sen ilmeen kovin siihen suuntaan. Violettipanssarinen tuntuikin olevan enemmän huolestunut juuri valkovoittoisesta, mikä sai Kazranin irvistämään, mutta ei suinkaan kivusta tällä kertaa. Se tunsi jonkinlaista häpeää joutuessaan moiseen tilanteeseen ja toisen huolehdittavaksi. Omanarvontuntohan siinä kärsi!
“Siipeni ehjät toistaiseksi ovat, mutta --” Kazran vilkaisi selkäpuolelleen saadakseen todeta veren vain pulppuavan haavasta. Miten syvälle kirlian loppujen lopuksi olikaan sitä ylipitkillä kynsillään iskenyt?
Kazran kuitenkin heitti katseensa takaisin ilmassa roikkuvaan Tamariin, kun kirlian alkoi niitä taas lähestyä. Sen oli pakko ottaa siivet uudestaan alleen ja unohtaa repeytyneitä lihaksia ja niiden viestejä katkova kipu. Valkeat sulkasiivet levittyivät uudestaan ja Kazran loikkasi dyyniltä alarinteeseen siten, että sen siivet keräsivät suorassa alasliidossa tarpeeksi ilmaa alleen, että uroslohikäärme pääsi juuri ennen maan vastaantulemista takaisin ilmaan. Hiekka pöllähti rajussa siiveniskussa, kun Kazran pyrki takaisin ilmaan, mutta samaan aikaan sen teki mieli vain laskeutua ja jäädä istuvaksi ankaksi kirlianin armoille. Sen siipien liikkeet olivat välillä hieman katkonaisia ja nykiviä, eikä se tuntenut pääsevänsä tarpeeksi nopeasti eteenpäin. Ja se oli totta, sillä kirlian saavutti lohikäärmeet yläpuolelta pakottaen Kazranin kääntymään ilmassa siten, että sen selkäpuoli oli kohti punaista hietikkoa. Kirkkaansiniset liekit leimahtivat muutenkin jo valmiiksi tulikuumaan ilmaan ja kohti hyökkäävää kirliania, mutta Kazran tiesi jo siinä vaiheessa, että se ei pystyisi pelkällä tulella pidättelemään tätä taikaolentoa sen pidempään kuin kalterit kärpästä. Kirlian syöksähtikin pian savuavan tulen läpi kohti valkovoittoista, joka joutui täten pudottautumaan suoraan syöksyyn pää alaspäin. Sen verinen selkä huusi tuskissaan, eikä Kazran siltikään pysähtynyt lennossaan, vaan viisti juuri parahiksi etujaloillaan hiekkaa ja kääntyi uuteen nousuun. Onneksi vuoristo oli jo lähellä. Se oli kaksikon ainut mahdollisuus karistaa sielunrepijä kannoiltaan.
“Seuraa minua!” Kazran huusi viuhuvan ilman halki ja sukelsi suoraan vuorten väliin, aina vain alemmas, ja samalla se joutui painamaan siipensä lähemmäs vartaloaan ja taittamaan niiden kärkiä, että se pääsisi syöksymään suoraan kapeasta raosta. Kallion rosoiset seinämät repäisivät vähän valkeita siipikalvoja saaden niistäkin tihkumaan aavistuksen verta, mutta tällä hetkellä veriselkäisellä oli mielessään vain pakoon pääseminen. Se oikaisi jälleen siipensä vain kääntyäkseen terävästi vasempaan, kun vuori tuli kaksikkoa edestä vastaan. Luminen vuoristoilma iski kylmänä vasten kasvoja ja kohmetti lihaksia, mutta pakon edessä Kazranin oli jatkettava pujotteluaan. Se pyyhkäisi suoraan ylös seuraavan vuoren seinämän tullessa näin kapeassa paikassa vastaan ja teki sitten silmukan suoraan perässä lentävän kirlianin taakse, kääntyi ilmassa ja lähti lentämään tulosuuntaansa. Veren valuminen ja jatkuva kiitäminen huippuvauhdilla verottivat sen voimia liiaksi ja täten sen oli pakko valita yksinkertaisin pakotie ja taittaa siipensä taas kasaan, kun se sukelsi edessä siintävään luolaan ja suoraan sen kurkusta alas pimeään. Kazran näki jonkin matkaa edessä päin olevia tippukivia, mutta mitä kauemmas luolan valoisa suuaukko jäi, sitä pimeämmäksi matka kävi. Lopulta se laskeutui rajusti siipien pudottaessa väkisinkin sen. Vauhti oli edelleen sen verran luja, että Kazran liukui muutaman metrin kivikkoisella lattialla pöllyttäen pimeään ilmaan ummehtunutta hiekkapölyä. Se syöksähti kivipaaden taakse ja lopetti hengittämisen pariksi sekunniksi. Tamarin kuulostelu oli toissijaista, kun Kazran pyrki kuulemaan kirlianin, joka toivon mukaan oli kaksi lohikäärmettä kadottanut viimeisimmän tempun myötä. Koko keho täristen valkovoittoinen kuunteli, mutta se ei napannut muita ääniä kuin mahdollisesti katosta tippuvan veden ja Tamarin samantapaisen väsyneen hengityksen, millä se itsekin päästi hiilidioksidin ulos. Hiljaisuus.
“Kunnossa -- kunnossa oletko?”

Nimi: Raziel

08.07.2018 22:59
Raziel ei loppujen lopuksi saanut Roizilista paljon mitään irti. Naaras oli myöntänyt olevansa myös parantaja, joka sai Razielin kohottamaan kulmiaan. Toinen oli ollut armeijassa parantajana. Se taisikin selittää tämän melko tukevan ja karskin ulkonäön. Ei kuule jokainen parantaja ollut tuollainen lihaskimppu. Ei Raziel itse ainakaan, vaikka ei missään nimessä sanoisi, että oli huonossa kunnossa. Voi maman sydän särkyisi, jos hänestä tulisi pullukka. Hymy tanssahteli Razielin huulilla ajatukseen. Hän vilkaisi sivusilmästään ja leikkisästi sanoi. ”Kilpailija eh? No ei sentään, kunhan piikittelen. On mukava tietää joku toinenkin parantaja täällä.” Raziel myönsi. Tosin tottahan se oli, että Roizilistä saattaisi joskus tulla työhön kilpailija, mutta Raziel päätti jättää sen ajatuksen myöhemmälle. Parantajia piti kuitenkin olla useita.
Razielin mainitessa, että oli Jääkynneltä kotoisin, sai hän viimein jonkinlaisen reaktion naaraasta irti. Roizil vilkaisi häneen sivusilmästään, kulmaa kohottaen. Raziel vastasi kulmankohotukseen, kun Roizil kertoi olevansa myös Jääkynneltä. Äänessä oli jopa hieman tunnetta, joka sai Razielin tuntemaan olonsa siksi, kun olisi viimein saanut jotain aikaseksi. Naaras oli pysynyt vahvasti vaiti koko hänen puheensa ajan, joka tympi Razielia hieman. Oli tylsää puhua yksinään. Raziel räpäytti tyytyväisesti silmiään ja vastasi. ”Mahtavaa. Missäs päin Jääkynttä? Asuin perheeni kanssa melko korkealla vuorilla, jossa kävimme paljon patikoimassa.” Raziel hymyili melkeinpä kaihoisasti muistolle, mutta piilotti sen sitten nopeasti. Hän oli alkanut paljastamaan itsestään jo melko paljon verrattuna, että ei ollut saanut tietää toisesta vielä paljon mitään. Tosin, Raziel uskaltautui höpöttää Roizilille vähän kaikkea, sillä hiljainen naaras ei vaikuttanut siltä kun levittelisi toisten asioita ympäriinsä.
Heidän päässessä pidemmälle pääkadulla, alkoi kuulua rytmikästä tömähtelyä. Raziel kohotti katseensa ja huomasi vaalean hahmon liitelevän heitä kohti. Lohikäärme laskeutui näyttävästi heidän eteensä, vaaleansiniset siivet vielä räpsytellen. Raziel räpäytti silmään tuulta vastaan, katsellen toista tarkasti. Täällähän tupsahteli uusia asukkeja kuin hiiriä juuston kimppuun! Koko paikkahan olisi pian täynnä asukkeja, jotka halusivat kaikki palasen paikasta!
Heidän eteenpä tipahtanut lohikäärme oli naaras, jokseenkin häntä pienempi valkeilla suomuilla. Raziel näki naaraan oranssien silmien silmäilevän hänet melko tarkasti päästä varpaisiin, joka uhkasi nostaa virneen huulille. Raziel piti naaraan itsevarmista lähestymistavasta ja avoimuudesta heti puhua. Tämä naaras olisi varmasti avoimempaa seuraa kuin Roizil on tähän mennessä ollut.
Raziel vastasi naaraan tervehdykseen nyökäten kohteliaasti. ”Terve.” Hän huikkasi, kun naaras esitti heille kysymyksen. Raziel heilautti tummaa häntäänsä toisen varmistellessa heidän tulleen Nhemasta ja kysellessä tästä udellessa paikasta. Raziel ei näyttänyt sitä kasvoiltaan, mutta tuumi, että naaras, Kaikiaaksi esittäytynyt, oli saattanut seurailla heitä jo hieman aikaa. Ellei tämä sitten muuten vain päättänyt olettaa että he olisivat myös Nhemasta. Raziel kuitenkin nyökkäsi, varmentaen Kaikiaisen oletuksen. Kaikiseen viimeisen kommentin kuullessa Razielin silmät tuikahtivat huvittuneesti. Hän tuhahti pienen vaalean savupilven ilmoille, virne huulillaan. ”Aye kultaseni, osta nyt ensin edes drinkki!” Raziel piikitteli takaisin.
Roizil ehti vastata Kaikiaiselle ennen häntä, mikä sai Razielin vilkaisemaan tähän, huomaten juuri naaraankin vilkaisevan häneen. Raziel loi huulilleen vinon hymyn ja siirsi sinisten silmiensä katseen takaisin Kaikiaiseen. ”Olen Raziel.” Roizil oli jättänyt kokonaan tervehtimättä ja esittelemättä itsensä, joten Raziel antoi tämän olla. Ties miksi et voinut edes nimeään kertoa. ”Mielenkiintoista, eh? Riippuen täysin siitä, mitä etsii.” Raziel totesi, vaihtaen hieman painoaan jalalta toiselle. ”Täällä tuntuu olevan vaikka mitä.” Raziel päätti lauseensa, päättäen kuitenkin olla suuremmin paljastamatta mitään. Hän oli täysin samalla kumonnut Roizilin lauseen, joka saisi uuden vaalean tuttavuuden varmasti jokseenkin hämmentyneeksi. Razielhan ei ollut muuten kertonutkaan Roizilillekaan, mitä hän ja Kazran olivat löytäneet linnasta ja että mistä olivat keskustelleet. Jaakööt ne nyt vielä toistaiseksi heidän välisekseen.
Raziel katseli ympärilleen pääkadulla ja päätti että voisivat suunnata hieman sivummalle, jossa olisi enemmän varmasti vapaanpaa aluetta, mutta missä linna olisi edelleen melko lähistöllä. Raziel vilkaisi Kaikiakseen ja kertoi. ”Olemme tässä etsimässä läheisintä parantajan asuintilaa. Satun itse olemaan parantaja, kuten hän,” Raziel heilautti päätään merkitsevästi Roizilia kohti.” on myös.” Raziel astui askeleen eteenpäin, päättäen heille suunnan, jos Roizilla ei olisi mitään sitä vastaan. ”Liitytkö seuraamme?” Raziel uteli Kaikiaiselta. Hän toivoi että toinen tulisi, olisi kiva saada juttuseuraa, joka toivottavasti olisi myös yhtä aktiivinen kuin hän.
Raziel käveli kaksikon välistä valitsemaansa katua kohti, heilutellen häntäänsä rennosti perässään. Hän antoi kynsiensä upota lumeen jalkojen alla, katsellen samalla ympärilleen. Hän siirsi huomionsa takaisin Kaikiaiseen, joka olisi mahdollisesti liittynyt seuraan. ”Saanen kysellä, mitä sinä teet ammatiksesi?” Raziel pyrki avaamaan jonkinlaista keskustelua.
Raziel suuntasi hieman etäisemmälle kadulle, jossa kadut olivat leveämpiä ja taloja oli harvemmin. Hän halusi löytää parantajan asunnon vielä tänään. Hänen katseensa osui suuri rakennus vähän reunemmalla. Se oli ainakin kaksikerroksinen, jossa tuntui olevan jonkinlainen takapihan tyylinen. Talot olivat täällä vähän harvemmin, joten Raziel näki hieman pidemmälle talon sivulla olevalle kadulle. Raziel käänsi suuntansa rakennusta kohti, kysellen jälleen matkakumppaneiltaan. ”Mikäs teidät muuten toi tänne? Oletan että saavuitte kumpikin tänne juuri?” Roizistä hän sen tiesikin jo, mutta Raziel pyrki lisäämän tämän myös mahdollisesti keskuteluun.
Razielin kävellessä kadulla hän vilkuili rakennusten ikkunoista sisään, yrittäen tiirata niiden sisälle. Mikään näistä ei kuitenkaan ollut mikään parantajan rakennuksen tapainenkaan, joten Raziel jatkoi matkaansa aiemmin huomanneensa rakennusta kohti.
Raziel lähestyessä rakennusta hän katseli sen etupihaa silmä tarkkana. Rakennuksessa oli mittavan suurehko ovi, josta mahtuisi isokin lohikäärme sisään, ellei sitten kaksi pienempää vierekkäin. Oven yllä oli jonkinlainen kyltti, mikä oli naarmuilla. Se oli lumen peitossa, eikä siitä saanut mitään selvää. Raziel kallisti kyltille päätä ja keskittyi. Hän puhalsi hyvin kevyesti sinisillä liekeillään kylttiä kohti, suunnaten vähän sen yläpuolelle, jotta ei polttaisi itse kylttiä. Hän lopetti tulittamisen ja levitti tummat siipensä levälleen, räpäyttäen niitä kerran voimakkaasti, jolloin kyltin ja oven karmille jääneet lumet tipahtivat pois. Siinä suurin kirjaimin oli kirjoitettu sana PARANTAJA. Kyltti oli halkeilla ja naarmuilla, mutta kyllä siitä selvää sai. Raziel virnisti ja vilkaisi matkakumppaneihiinsa, jos nämä olisivat vielä seurassa. ”No, tämähän vaikuttaa lupaavalta.”
Raziel käveli ovelle ja varovaisesti tarttui oven kahvoihin, vetäen ovet auki. Sisältä puhalsi tunkkainen ja pölyinen pilvi, joka sai Razielin nyrpistämään nenäänsä. Hän puhalsi suunsa kautta inohsta, mutta käveli silti sisään, jättäen ovet auki, jotta raikas ilma pääsisi sisään.
Raziel katsoi uteliaasti ympärilleen. Tila avartui isosti hänen ympärillään. Seinät olivat vaaleaa kiveä, lattian olleessa samaa materiaalia. Lattialla lojui myös nukkainen ja pöyinen, joskus purppura matto. Eteinen oli iso huone, jossa oli vasemmalla puolelle L:muotinen puinen pöytä, jossa oli jonkinlainen kivi päällys. Pöydällä lojui iso punainen kirja, jonka vieressä mustekynä ja mustepurnukka. Mustepurnukka oli kaatunut kyljelleen ja kaatanut musteet pöydälle, johon oli kuivunut suuri musta tahra. Pöydän takana oli leveä tuoli. Pöydän takana oli kirjahylly ja kaapisto, jossa kasa kirjoja ja kääröjä, muutamia purnukoita ja kuivattuja kasveja, sekä lukollisia kaappeja. Pöydän toisella puolella oli jonkinsortin ilmoitustaulu, jossa roikkui kuluneita papereita, osan niistä lojuessa maassa. Tämä oli ilmiselvästi parantajan oma tila, jossa voisi ottaa asiakkaat vastaan.
Oikealla puolella huonetta oli monia pitkiä tuoleja, joissa oli tyynypäällystys. Penkkirivien kummallakin puolella oli posliini purnukat, joissa oli kuolleita kasveja. Keskellä penkkiriveä oli kivinen takka, jossa oli vain tuhkat tallella. Odottelutila.
Huoneen päässä oli leveä käytävä, jossa oli monia puisia ovia. Raziel asteli pölyisen lattian poikki, jättäen jälkeensä jalanjälkiä. Hän käveli käytävään ja asteli ensimmäiselle ovelle, avaten sen uteliaasti. Hän asteli sisään ja katseli ikkunoiden valaisevan huoneen läpi. Tämä oli hoitohuone. Keskellä huonetta oli hoitopöytä potilaalle, jonka kummallakin puolella oli runsaasti tilaa. Ikkunoiden oikeanpuoleinen seinä oli hyllyillä ja laatikoilla päällystetty. Vasemmalla puolella, oven edessä oli pari penkkiä, jossa parantaja ja potilas kykenivät keskustelemaan yksityisesti. Raziel asteli huoneeseen ja suuntasi ikkunoille. Hän etsi ikkunoiden lukon ja avaisi ne apposelleen, päästäen raikkaan ilman sisään.
Raziel nyökkäsi tyytyväisenä ja suuntasi takaisin käytävään ja sieltä eteenpäin. Käytävällä oli vielä samalla seinällä yksi ovi, joka oli lukossa, käytävän päässä ovi ilmeisesti takapihalle ja vastakkaisella seinällä yhdet pariovet. Raziel suuntasi parioville ja käveli niistä sisään. Tämä huone oli vuodehuone, potilaille jotka tarvitsivat vuodelepoa ja mahdollisesti yön yli jäämistä. Huoneessa oli kolme vuodetta, joiden kaikkien välissä verhot yksityisyyden antamiselle. Täälläkin Raziel suuntasi avaamaan ikkunat, täytyen hieman työntää jotta ikkunan peittävä lumi tippuisi.
Raziel poitui huoneesta mennäkseen vielä tarkistamaan takaoven, joka veisi mahdolliselle takapihalle. Tämäkin ovi oli lukollinen, mutta ei ollut lukossa. Raziel kallisti asialle ihmeissään päätään, mutta avasi pariovet kuitenkin, niiden ottaessa samantien vastaan, sillä lumi oli kasaantunut niiden eteen. Raziel hymähti ja puhalsi sinisillä liekeillään oven raosta varovasti ulos, jotta saisi edes hieman lunta sulatettua tieltä. Hän vai viimein tungettua toisen ovista auki ja asteli kylmään lumeen ulkona. Takapiha oli aidoitettu, vaikka se ei kauheasti heitä lentokykyisiä haittaisi. Takapiha oli tilava, jossa oli reunoilla muutama puuta, kaivo, joka oli varmasti jäätynyt, sekä pieni puinen rakennelma. Raziel uteliaasti asteli katselemaan lähempää ja avatessaan ovet hän äkkästi sen olevan jonkinsortin kasvihuone. Huoneen katto oli lasinen, josta roikkui siellä täällä lyhtyjä. Katon oli peittänyt lumi, joten ainut valonlähde oli tällä hetkellä oviaukko. Kasvihuone oli sisältä ihanan lumesta vapaa, mutta siellä oli niin kylmä, että toimisi varmasti varastona, sillä Raziel ei ollut varma, pystyisikö täällä oikeasti mikään kasvamaan. Raziel hymähti ja perääntyi kasvihuoneesta, palaten takaisin taloon. Hän jätti jälkeensä lumisia jalanjälkiä kävellessään käytävän poikki. Yksi ovi oli kokonaan lukossa, joten Razielilla ei ollut mahdollisuutta päästä sinne. Silloin hän kekkasi, että koko talon mahdolliset avaimet voisivat olla mahdollisesti sen eteishallin pöydällä. Hän palasi sinne katsomaan ja kiersi pöydän puolelle. Totta tosiaan, L:n muotoiseen pöytään oli sisään rakennettu laatikoita, joita availlessaan Raziel löysi vaikka ja mitä. Viimein hän löysi oikean laatikon ja havaitsi avaimet. Raziel noukki ne käsiinsä. Ne olivat melko raskaat, raskaassa rautarenkaassa oli avaimia vaikka minkä kokoisia ja tapaisia. Varmasti rakennukseen itseensä, kaappeihin, laatikoihin ja viimeiseen oveen käytävän päässä. Raziel päätti varmstaa sen myöhemmin ja tunki avaimet laukkuunsa lantiollaan.
Raziel katseli tyytyväisenä ympärilleen. Hän oli löytänyt itselleen asuinpaikan! Toki, paikka kaipasi siivousta ja hieman kunnostelua ja järjestelyä, mutta kyllä tästä vielä hyvä tulisi!
Raziel nyökkäsi itselleen ja suuntasi sinne, missä mahdollisesti edelleen mukana olevat Roizil ja Kaikias olisivat. Hän käveli heidän lukokseen tyytyväisenä ja hymyillen, kertoen heille. ”No, minä löysin oman parantajan pesäni!” Hän virnisti ja heilautti pirteästi piikikästä häntäänsä. Hän katsoi vuorotellen kumpaakin naarasta, jos nämä olisivat vielä paikalla, ja kysäisi. ”Mitäs te aiotte? Minun täytyy ruveta piakkoin siivoamaan, sillä voin olla varma, että joka ikinen näistä taloista on aivan pölyn peitossa, enkä mielelläni nukkuisi sen päällä.” Raziel nyrpisti nennänsä. Lisäksi hän halusi tarkistaa viimeisen oven käytävästä, jonka äkkäsi nyt hyvin mahdollisesti johtavan yläkertaan, joka talossa myös oli.

Nimi: Roizil

07.07.2018 13:57
Roizil ei ollut jokseenkaan yllättynyt reaktiosta, minkä oli Kazraniksi itsensä esitelleessä lohikäärmeessä herättänyt. Olisihan hän voinut pahastua Roizilin herjauksesta ja ehkä jopa loukkaavaata kommentista, mutta naaraasta hän oli liian rauhallinen sellaiseen. Ehkä, hän ei edes tunne koko olentoa, eikä haluaisikaan. Hänestä vaan tuntui, etteivät he olisi hyvää pataa keskenään (niinkuin ei kenenkään kanssa), toisin kuin Raziel, tuo tummansininen uroslohikäärme, joka vaikuttaa tuntevan Kazranin jo ennestään. Tosin, Roizilia ei kiinnostanut heidän välinen suhde tai kaveruus, mitä ikinä kaksikolla olikaan. Hän vain halusi jatkaa matkaa, katsella ympäriinsä ja ehkä etsiä paikka, missä yöpyä tai asua. Se ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, etteikö harmaasuomu vastaisi kirjavalle lajitoverilleen ja hänen kysymykseensä, mihin ammattiin Roizil hänet kuvittelisi, jos ei hallitsijaksi. No, ei ainakaan siksi.
"Ehkä sinun on parasta ottaa siitä itse selvää, eikä kysellä tuntemattoman mielipidettä", hän kurtisti ainokaista kulmaansa, joka muiden silmien näkyvillä ainoastaan oli, mikä sai hänet lähes välittömästi näyttämään tylyhköltä,vaikka äänenpainotuksensa sanoikin toista. Naaras ei kuitenkaan saanut vastausta vastakkaisen sukupuolen edustajalta, sillä hän ilmoitti lähtevänsä, aivan kuin seuraten juuri lähteneen Fritzin esimerkkiä, mikä se ei ollut varmaan tarkoitus olla laivastonsinisen uroon osalta. Mutta tässä tapauksessa, Roizil oli vain mielissään; se tarkoitti sitä, että hänen oli nyt helpompaa hyvästellä Raziel, joka oli hänen "seurakseen" jäänyt, ehkä. Tuon papupadan kanssa Roizilin järki palaisi alta aikayksikön, hän totesi mielessään. Kun hän varmisti katseellaan Kazranin tepastelleen tiehensä, eikä hänen muuten värittömästä kehosta näkynyt enää pilkahdustakaan, hän oli jo aikeissaan tehdä samoin; lähteä, eikä katsoa taakseen, niin dramaattista se kuin onkin. Naaraan kohdalla ei ollut kuitenkaan tänään onnea, sillä Raziel avasi suunsa juuri kun harmaasuomu oli kääntymässä ympäri suuntaan, mistä paikalle oli saapunutkin. Heidän katseensa pakostakin kohtasivat, mikä oli erittäin vaivalloista Roizilin kaltaiselle introvertille.
Naaraalle selvisi melko nopeasti Razielin olevan myös ammatiltaan parantaja, mikä oli asia mihin Roizil kiinniti huomiotaan eniten. Hän oli lähellä jopa unohtaa, että uros oli juuri pyytänyt elämänilotonta huomattavasti vanhempaa Roizilia mukaansa. Naaraan tuli kuitenkin miettiä hetken mitä tekee, sillä hänellä oli lähestulkoon samat aikeet kuin puheliaalla lajitoverillaan, jonka suu ei näyttäynyt muurautuvan umpeen mitenkään. Ehkä hän hyötyisi siitä myöskin, vaikka voisi etsiä toimipaikkansa itsekin yrttineen. Hän kuitenkin suostui nyökkäämällä, mikä oli erittäin outoa hänestä itsestäkin, koska ei viihdy mielellään Razielin kaltaisten lipeäkalojen kanssa.
Raskasrakenteinen naaras lähti uroon mukaan, ja he kummatkin löysivät itsensä aukiolta, joka kohti ilmeisesti pääkadulle, josta Raziel pulisikin itsekseen Roizilin siihen juurikaan reakoimatta. Hän antoi mietteliään katseensa kulkea kadulla, kunnes keskittymiskykynsä harveni laihan lohikäärmeen kysymykseen hänen urastaan. Roizilin katse ei voinut kohdata lajitoveriaan, sillä uros oli juuri hänen rumalla puolella astelemassa eteenpäin. "Olin parantajana, armeijassa", hän vastasi yhtä sävyttömästi kuin aikaisemmassakin keskustelussa, mikään ei ollut muuttunut, vaikka seura oli vaihtunutkin. Hän ei kuitenkaan halunnut mennä niin syvälle menneisyyteensä, että kertoisi miksi lopetti parantajan työnsä niin menestyksekkäässä työpaikassa kuin Nheman armeijassa. Se on pitkä tarina, sitä Roizil aina sanoi uteleville ja hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi sanoa sitä ääneen Razielille. Kuten hän oli alusta lähtien tuuminutkin tummansinisestä uroosta, hän varmasti oli yksi noista utelivista, jopa ehkä pahempi tapaus.
Roizil kuunteli ohikorvin, miten Raziel höpötti itsekseen mieleisestä kodistaan ja mitä hän yleensä teki vapaa-ajalla. Aivan kuin poikasen höpinöitä kuuntelisi; sanoo kaiken ulos, mitä ajatuksissa liikkuukin. Kuinka vanha Raziel edes oli, Roizil kysyi itseltään vaikka häntä ei miellyttänytkään asiasta kysyä. Hän oli kuitenkin selvästi lajitoveriaan vanhempi niin henkisesti kuin fyysisesti, se oli varmaa tietämättäkin. Roizil kuitenkin yllättyi jopa ulospäin, kun Raziel kertoi asuneensa Jääkynnessä, kuten harmaasuomuinen parantajakin. Hän korotti kulmaa toiselle, ja käänsi hitusen leveää päätään häntä kohti.
"Olen sieltä myös", hän ehti sanomaan hieman odottaman sävy äänessään, mikä ei ollut oikein verrattavissa aikaisempaan puhetapaansa. No, se ei ollut yksi yllättävä asia, mitä tapahtui sillä naaraan huomion välittömästi kiinnitti vieras otus, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähnytkään kaupunkia kierrellessä. Kyllä, hän on lohikäärmeen ennenkin nähnyt, mutta ei sellaista, joka näyttäisi käyneen maalaamassa nahkaansa sotamaalauksia joka toinen päivä hänen laskeuduttuaan lennosta jonkin matkan päähän. Vasta vaaleanharmahtavan lohikäärmeen rempseästi tullessa lähemmäs, Roizil huomasi etteivät ne olleet sitä, mitä hän aluksi luuli. Roizilin silmät siristyivät väistämästä kuultuaan selkeästi naaraslohikäärmeen äänen, joka oli ensikuulematta kummallinen, varsinkin miten hän sanojaan lausui hänelle ja Razielille puhuessaan, kuin he olisivat tunteneet ennenkin. Roizil oli muuttunut olemukseltaan hieman epäileväksi ja varautuneeksi, koska hän ei tiennyt millä asialla piikikäs lohikäärme oli heidän luokseen tullut. Hän ei tervehtinyt tarkkailemaansa olentoa takaisin, eikä niin reakoinut ilmeellisesti hänen mukamas hauskaan vitsiin, jonka oli ymmärtänyt omalla tavallaan jotenkin. No, ainakin hän nyt tietää millaista sakkia tämä Kalkias on, joksi naaras oli itsensä esitellyt tuttavalliseen sävyyn höpötellessään kaksikolle. Hän oli myöskin vaikuttanut salakuunnelleen kaksikon käymää keskustelua, mikä oli...epäkohteliasta.
"Jos jotain mielenkiintoista etsit, niin sellaista täällä ei ole", hän vastasi suoraan, vilkaisten nopeasti Razieliin, kuin odottaen hänen hoitavan puhumisen. Puheliaat hoitavat kaiken paremmin.

Nimi: Kaikias

18.06.2018 00:38
Tuuli oli muuttunut jo pitkä tovi sitten kylmäksi. Harmaavoittoinen naaraslohikäärme lensi vahvoin suurin siivenvedoin ilmassa meren yllä verkkaista tahtia. Tuuli juuri nyt mantereelta päin ja naaras haistoi ilmassa talven tuoksun. Viimevuodet Kazemarissa eivät suinkaan olleet totuttaneet Kaikiasta kovin kylmiin keleihin, mutta naaras ei ollut koskaan ollut mikään herkkähipiä sellaisen suhteen. Jos ei suomujen kestävyydellä niin sitten sisulla, eikä kylmä enää niin pahalta tuntuisi, kunhan siihen tottuisi. Ainoastaan ylhäällä ilmassa kylmä vastatuuli tuntui hieman ikävältä ja jopa raskaalta, luultavasti koska Kaikias kantoi mukanaan sitä osaa omaisuuttaan, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa lähtiessään tälle oudolle merestä kohonneelle uudelle saarelle. Kaikias räpäytti kertaalleen oransseja silmiään, joiden tarkkaaveinen katse pyyhkäisi alhaalla siintävässä tummassa aallokossa, sekä kauempana näkyvästä satamakaupungista, joka sekin erottui hienoisen merisumun lävitse melko hyvin. Naaras erotti tarkan näkönsä turvin myös usemmankin laivan lähimaastossa, joten hän ei todellakaan ollut ainoa saarelle tulija. Se ei yllättänyt seppää juurikaan, ja hyväkin niin. Vaikka hän mielikin tutkia, niin muiden tapaaminen oli monesti jo tutkimusreissu itsessäänkin ja tästä matkasta olisi tullut huomattavan tylsä, mikäli Kaikias olisi ollut ainoa koko mantereella. Totta, että hän kaipasi hieman vapautta Reirin kanssa sepän pajassa puurrettujen vuosien jälkeen, mutta kyse oli enemmänkin paikallaan olosta, niin ja siitä pienestä tyhjyydestä hänen sisällään, jota naaras ei kuitenkaan tahtonut myöntää. Mutta takaisin laivoihin, muut olivat joko itse tulleet perille asti tai selkeästi ostanneet paikan paremmasta aluksesta. Kaikias tuhahti itsekseen lipoen kevyesti huuliaan, olisi hänkin voinut saada kyydin perille asti. Vaikka jos totta puhuttiin ei naarasta varsinaisesti haitannut selvittää loppumatka yksin, hän nautti lentämisestä. Joskin hän nauttisi huomattavasti enemmän kunhan pääisi painolastista hieman eroon, vaikka olikin siihen osin tottunut.
Viimein naaralohikäärme alkoi saavuttaa rantaa ja satamaa, mutta päätti saapua rannalle kallioiden kautta eikä aivan suoraan vanhoilta vaikuttaville laitureille, joihin oli jo sidottu jokunen pursi. Hän ei mielinyt saapua kantamuksineen aivan kaikkien keskelle. Kaikias laskeutui taitavan tarkasti kallioiden keskelle lähelle rantaviivaa ja jousti jaloillaan laskeutuessaan. Jo lentäessään hän oli valinnut sopivan paikan. Varovasti naaras laski kantamukset olaltaan ja vieritti sitten kallion koloon, jonka peitoksi osittain pisti kiven. Hän ei halunnut raahata haarniskaa mukanaan ennen kuin selvittäisi voisiko kenties asettua johonkin asustamaan. Lisäksi asustus painaisi turhaan mukana ja päällä näyttäisi vain liian uhkaavalta - tai pramealta vaihtoehtoisesti, vaikkei kaikkein hienoimmasta päästä ollutkaan. Vyölleen Kaikias kuitenkin jätti tikarinsa, kaiken varalta. Sitten naaras ponkaisi uudestaan kevyesti ilmaan ja virnisti itsekseen tyytyäisenä. Paljon parempi. Muutama kevyt kiepahdus ilmassa ja naaras suoristautui lentämään satamaa päin, pitäen toki huolen ettei lähtenyt aivan suoraan "kätköltään", auta armias jos joku edes koskisi sen tekeleeseen!
Uteliaasti, puolikas virne kasvoillaan naaras heilutti rauhallisesti vaaleansinisiä nahkasiipiään ja tutkaili uteliaana kaupunkia, joka vaikutti hylätyltä, ellei laskettu joitakin hahmoja, joita hän erotti talojen lomassa. Hetken Kaikias pysytteli korkeammalla ja sivussa, tutkien kokonaiskuvaa. Hän silmäili valkeita marmoritaloja ja linnaa, mutta ei päätynyt menemään sitä tutkimaan vaan suuntasi kujalle, jolla erotti hahmoja. Hän ei lähtenyt sininsen lohikäärmeen perään, joka oli ilmeisesti lähtenyt joukosta vaan sen sijaan laskeutui sen kummemmin kursailematta kahden kadulla yhä oleskelevan lohikäärmeen luokse. Hän laskeutui suoraan ja pudotti itsensä neljälle jalalleen muutamien metrien päässä kaksikon edessä, ehkä osittain tarkoituksella järjestäen näyttävän sisääntulon. Oranssit silmät tutkivasti sirrillään Kaikias piti hetken siipensä ylhäällä, heilauttaen niitä pari kertaa kuin viimeistellen laskeutumisensa. Samalla hän tutkaili kahta lohikäärmettä edessään. Toinen oli erikoinen yönvärinen ilmestys, tummissa suomuissa oli valkoisia piseitä kuin taivaalta tähtiä ja olikin jossain määrin silmää miellyttävä näky, vähintään mielenkiintoinen. Kaikias antoikin kursailematta katseensa kiertää kummankin ylitse. Tämä lohikäärme oli ilmeisesti uros, keskikokoinen mutta isompi kuin Kaikias kuten molemmat heistä näyttivät olevan, seikka joka ei missään muotoa hetkauttanut naarasta. Hän siirsi huomionsa toiseen lohikäärmeeseen, jonka ulkonäössä ehkä silmäänpistävin asia oli hänen silmäänsä peittävä silmälappu. Harmaan lohikäärmeen kehon raskastekoisuudesta huolimatta Kaikias oli välittömästi varma, että kyseessä oli naaras. Kaikias tiesi yleensä tällaiset asiat, kyllä vain ja oli melkoisen varma olevansa oikeassa.
Lyhyen tarkasteluhetken jälkeen Kaikias laski siipensä niitä pari kertaa vielä käveltyään lähdettyään puistellessaan kyljilleen ja totesi toisia päin kävellen rempseään tapaansa: "Tervehdys", hänen huulillaan oli puolittain vino hymy ja hän otti itsevarmasti muutamat askeleet kaksikon eteen ennen kuin pysähtyi. Vaikka hän kulkikin itsevarmaan tapaan, hän ei katsellut kaksikkoa millään muotoa kuononvarttaan pitkin, kopea hän ei missään nimessä ollut. Harmaa naaras tarkasteli kaksikkoa nyökäten kevyesti ja sanoi sitten: "Joten, te kaksi olette kaiketi myöskin saapuneet Nhemasta paikkaa tutkimaan? Joko olette löytäneet jotain mielenkiintoista? Nimeni on Kaikias ja arvostaisin kovasti jos kumpikaan teistä ei heti tahtoisi käydä päälle, vaikka tietysti sekin käy jos vain katsotaan ensin että millä tavalla." Kaikias jäi hymy huulillaan väreillen katsomaan mitä nämä kaksi sanoisivat, olihan hän tietysti jo esittäytynyt ja aloittanut vitsilläkin - toivoen, ettei kaksikko ottaisi asiaa turhan vakavasti. Hänestä kylläkin vähän vaikutti, ettei tämä harmaa naaras vaikuttanut kauheasti viihtyvän paikalla, mutta ehkä tuo oli vain luonnostaan kivikasvo. Kaikias vilkaisi pikaisesti harmaasuomun suuntaan mietteliäänä.

©2019 Rᴇɴɪᴀʀ - Tʜᴇ Dʀᴀɢᴏɴ Kɪɴɢᴅᴏᴍ - suntuubi.com